Pieni poika istui lattialla omiin askareisiinsa keskittyen, jakaen tätä hetkeä aikuisten hiljaisen surumielisyyden sekä Pikku Kakkosen vilkkaan ja huolettoman todellisuuden välillä. Pojan ajatus ja katse vuorottelivat ikkunasta tulvivan valon, television ja vuoteen välillä. Vuoteella makasi äiti, rauhalliseen tajuttomuuteensa vaipuneena. Näiden päivien raskas tunnelma tuntui pienillä harteilla ja vatsanpohjassa.
Kaikesta huolimatta toukokuinen aurinko paistoi korkealla antaen vahvoja lupauksia lähestyvästä kesästä. Kesä tulisi olemaan erilainen. Sitä poika oli jo aavistellutkin, mutta vielä tänään kaikki oli tässä ja nyt. Kevään aurinko, Pikku Kakkonen ja äiti.
”Onnea äiti!” -luki yöpöydälle huolellisesti äidin nähtäville asetellussa kortissa. Äitienpäivään olisi vielä aikaa, mutta aikuiset olivat kehottaneet askartelemaan kortin jo hyvissä ajoin. Niin poika oli tehnytkin, ja käyttänyt siihen jokaisen mahdollisen värin. Tänään äidin puoliavointen silmien katse ei enää yöpöydälle saakka yltänyt. Hiipuva keho havahtui aika ajoin ympäröiviin ääniin, avoimen suun kautta käyvä hengitys oli vähenemässä. Pojan ääniä kuullessaan jostain syvyydestä nousi vielä hymy, joka kuin ohimennen viivähti äidin kasvoilla.
Kuten muinakin iltoina, tänäänkin poika suuntasi huoneen ovelle lähtöään tehden. Tutuksi tullut hoitaja tuli vierelle ja katsoi rauhallisesti silmiin. ”Mitä haluaisit äidille vielä sanoa? Luulen, että sinun olisi hyvä sanoa se ennen kuin lähdet kotiin.” Poika kääntyi hoitajan puoleen ja alkoi tarkasti puntaroiden etsiä vastauksia ystävällisestä katseesta. Tarkoituksellista huolettomuutta ääneensä hakien poika kysyi kuin ohimennen ”Miksi?”
Hoitajan katse ei väistänyt poikaa. ”Äiti on niin kovin väsynyt ja heikossa kunnossa. Näyttää siltä, että hän kuolee pian. Haluaisitko sanoa äidille vielä jotain?” Poika siirsi katseensa mietteliäänä hoitajasta yöpöydän onnittelukortin kautta vuoteelle. ”Joo, kyllä mä sitten sanon.” -poika sanoi ja kiipesi äidin vierelle kuiskuttaakseen hiipuvan korvaan vielä viimeiset kahdenkeskiset salaisuudet.
Seuraavan kerran kun poika tulisi tähän huoneeseen, olisi siellä uudella tavalla hiljaista. Katse kiertäisi tottuneesti huonetta päätyen vuoteelle, jossa äiti makaisi levollisena käsissään huolellisesti askarreltu onnittelukortti. Se, johon poika oli käyttänyt jokaisen mahdollisen värin.
Vanhemmastaan luopuvan lapsen kohtaaminen vaatii aikuiselta, niin läheiseltä kuin ammattilaiseltakin, paljon. Avoimen kuolemapuheen pelätään usein satuttavan lasta, jolloin saatetaan päätyä välttelemään hankalaksi koettua aihetta. Aikuisen vaikeneminen kuitenkin lisää lapsen riskiä jäädä yksin vaikeiden kokemusten nostattamien tunteidensa kanssa. Vanhempansa menettämisen kohtaava lapsi tarvitseekin ennen kaikkea aikuisen rohkeutta sanoittaa ymmärrettävällä tavalla luopumisen todellisuutta. Sanomaton suru tarvitsee sanat tullakseen ymmärretyksi, menetyksen tunteet nimen tullakseen käsitellyksi. Tähän lapsi tarvitsee tuekseen aikuisen valmiuden avoimuuteen. Kokemuksen siitä, että edes kuolema ei ole liian pelottava asia ääneen sanottavaksi.
Kirjoittaja Marjaana Väänänen
Terhokodissa keikkaileva sairaanhoitaja, palliatiivisen hoitotyön kl. asiantuntija, saattohoidon kouluttaja