Tuntemisen tärkeydestä

Muistan kun tyttäreni oli vielä pieni, vähän polven korkeutta pidempi. Hän rakasti tutkia maailmaa. Juoksemalla ja kiipeämällä ennätti aina vähän pidemmälle ja korkeammalle. Välillä maailma katosi sitten jalkojen alta ja pikku Lintunen kaatui tai tipahti.

Koskaan ei sattunut onneksi mitään vakavaa, mutta ohimenevää kipua ja mielen harmitusta kuhmut tuottivat kumminkin. Lintusesta huomasi, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Hän koitti kuitenkin pitää ne visusti sisässään.

Mietin silloin, kuinka voisin tukea tytärtäni tuntemaan.

Pyysin häntä mielikuvitusleikkiin kanssani. Niin me kävimme nielemään yhdessä mielikuvitus kiviä. Kivi kerrallaan ja sitten taas seuraava. Jonkin aikaa nieleskeltyämme kysyin häneltä, että miltä sinusta nyt tuntuu?

Lintunen nosti hartiansa kohti korvia ja jäykisti koko pienen kehonsa betoniseksi. Olo ei tuntunut hyvältä eikä omalta. Niin pääsimme keskustelemaan siitä, että tuntemattomat tunteen ovat kuin kiviä sisällämme. Ne kivettävät ja jäykistävät meidät tehden olosta hankalan ja huonon. Tämä ei päde vaan pieneen ihmiseen, vaan ihan jokaiseen meistä.

Muistan myös, kun kerran eräs läheinen kysyi minulta, että luulenko, että surusta voi mennä rikki. Hetken mietittyäni vastasin, että en usko, että ihminen voi mennä suremisesta rikki. Mutta siitä voi mennä rikki, jos sitä surua tai muuta tunnetta ei tunne, vaikka se tuntuu. Tunteet on tehty tuntemista ja elämistä varten.

Kun sairaus etenee voi pelko hiipiä toivon rinnalle. Se voi jäykistää, lamauttaa. Elämä voi tuntua ymmärrettävästi epäreilulle, kohtalo väärälle. Syntyy vihaa tai raivoa, mitkä joskus voivat pitää pystyssä ja työntää taas eteenpäin. Kaiken sekaan mahtuu usein kuitenkin ilon ja onnen pirskahduksia. Valoisia ja vahvoja tunteita. Tunteiden sekamelskasta saattaa hämmentyä. Kuinka paljon erilaisia tunteita onkaan ja kuinka nopeasti ne voivat vaihtua ääri laidasta toiseen?

Tärkeintä lienee se, ettei niitä nieleskele vaan laskee ne ulos aitoina ja oikeina.

On lupa olla vihainen ja se näkyy ja kuuluu. Saa nauraa ilosta niin, että vatsaan koskee. Saa herkistyä läheisyydestä niin, että kyyneleet kihoavat silmiin. Välillä tuntemiseenkin voi tulla tyhjä tila, katvealue. Silloin mikään ei tunnu miltään. Tunteetkin varmaan lepäävät.

Tunteita voi sanoittaa. Selventää niitä itselle ja toiselle. Aikuinen voi itkeä ja murtua lapsen edessä. Kertoa kuinka sattuu ja surettaa. Se on vain luonnollista ja luvallista. Näyttää mallia, antaa lupaa elää ja tuntea. Vaikka tunteet omat ihmisen omia voi niitä jakaa. Se lisää ymmärrystä ja yhteisyyttä. Antaa tilaa inhimilliselle ihmisyydelle. Sitä mitä me jokainen tarvitaan eläessämme ja kuollessamme.