Miksi halusin vapaaehtoiseksi?
Olin jäämässä 2015 pois työelämästä ja halusin tehdä vapaaehtoistyötä, auttaa ihmisiä. Minuun on rakennettu ominaisuus, joka tekee hyvän mielen, kun saan olla hyödyllinen. Keskustelin kotona ajatuksesta ja se sai kannatusta. Vaimoni on hyvä peili ja sain keskusteltua aiheen läpi muutamaan kertaan.
Ensisijainen vaihtoehto oli Terhokoti, koska minulla oli sieltä hyviä muistoja. Olin saattanut siellä isäni ja työpaikkani oppi-isän. Isäni oli vain muutaman päivän vanhassa Terhokodissa, Eiran sairaalan yhteydessä, eikä siinä kerennyt muodostua kuvaa paikasta.
Työpaikkani oppi-isä oli pitempään uudessa Terhokodissa Pohjois-Haagassa ja hänen kanssaan tuli vietettyä aika paljon aikaa siellä. Syynä oli, että hän oli sairaudestaan huolimatta tosi terävässä kunnossa ja sanoi minulle: ”Tuo minulle töitä, muuten seinät kaatuvat päälle.” Meillä oli menossa juuri iso projekti, jonka ympäristön hän tunsi hyvin ja sain luvan käyttää hänen asiantuntemustaan.
Istuimme viherhuoneessa useasti, samoin kuin hänen potilashuoneessaan. Hänen lauseensa minulle on ehkä se pääsyy, miksi hain Terhokotiin. ”Sinä olet hyvä vieras, sinua ei tarvitse pitää kädestä kiinni!” Hän sanoi usean vieraan jännittävän tapaamisia, koska kuolema oli lähellä. Ja hän joutui lohduttamaan vieraitaan.
Meillä meni hyvin keskenämme, puhuimme töistä, kumisaappaista, sateesta ja hernekeitosta. Kuolemaansa hän oli jo käsitellyt tarpeeksi. Nauroimme paljon. En ollut hämmennyksissä tilanteen kanssa, toki surin hänen liian aikaista kuolemaansa. Oppi-isäni lausahdus jäi vuosikausiksi päähäni ja kun 2015 syksyllä järjestettiin haut vapaaehtoiskurssille lähetin hakemukseni. Minut haastateltiin ja pääsin loppusyksystä alkavalle kurssille.
Kurssi kesti vajaa puoli vuotta, josta joulutauko oli yli kuukauden. Kerran viikossa kokoonnuimme Terhokodin koulutusluokkaan muutamaksi tunniksi kuuntelemaan ja keskustelemaan eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Aiheita oli yllättävän paljon, sairaalahygieniasta lääketieteen fraseologiaan, potilaan liikuttelusta ihmisten kohtaamiseen. Meiltä toivottiin pitkäjänteistä sitoutumista Terhokodin arvoihin ja toimintatapoihin.
Yhtenä iltana meille tuli vieraaksi kokeneita vapaaehtoisia, joille saimme esittää kysymyksiä. Mieleeni jäi vapaaehtoisten Grand Old Man Seppo Laurell, joka oli ensimmäinen saattohoitokodin vapaaehtoinen Suomessa. Hän teki työtään yli kolmekymmentä vuotta, kunnes jäi eläkkeelle reilussa kahdeksankymmenen vuoden iässä.
Sepolta kysyttiin, mikä on ollut vaikeinta vapaaehtoistyössä. Hän sanoi niiden olevan vuoroja, joissa ei ollut mitään tekemistä. Joutenolo ei sopinut hänelle.
Terhon työyhteisö on huippuluokkaa. Olin työelämässäni monessa organisaatiossa, eikä yksikään niistä ole päässyt lähellekään tätä paikkaa. Olin alussa hieman skeptinen mahdolliseen sairaalahierarkiaan. Sitä ei ole ollut juuri nimeksikään. Toki lääkäreillä on omat huoneet ja niitä he tarvitsevatkin.
Kun aloitin osastolla vapaaehtoistyöt, johtajana oli Juha Hänninen. Hänellä on vankka kokemus saattohoidosta Suomessa ja maailmalla. Hän on helposti lähestyttävä, rauhallinen ammattilainen. Eikä välittänyt kenen viereen istui henkilökunnan lepohuoneessa. Puhui kaikille samalla tavalla. Samaa tekevät koko muu henkilökunta. Pöydän ympärillä istutaan kuka missäkin paikassa ja puhutaan ympäriinsä.
On ollut mukava saada hoitajien luottamus, joka johtaa siihen, että he pyytävät kaikenlaisiin hommiin avuksi. Valvomaan levottoman potilaan luona tai avustamaan heikompien potilaiden ruokailussa. Sen sijaan oletusarvoinen Raamatun luku potilaan sängyn vierellä on toteutunut vain kerran.
Koko henkilökunta tukee toisiaan ja vapaaehtoisia. On ollut helppoa mennä tuntemattomiin tilanteisiin, kun tietää ettei ole yksin. Ennen koronaa – kun elämä oli vielä normaalia – iso osa Terhokodin ihmisistä halasi toisiaan. Nyt se on lähes poissa. Toivon sen palaavan joku päivä. Ihmiset hakivat ja saivat kosketuksia hymyn ja lämpimän katseen kera. Peukut pystyyn, että tuo aika palaa.
Kaikki vapaaehtoiset aloittavat osastolla heille nimettyjen kummien – vanhempien vapaaehtoisen – kanssa. Alkuun käydään paikat läpi vielä kertaalleen ja esitellään tulokas henkilökunnalle. Kummit seuraavat ja ohjaavat uutta alkuun muutaman vuoron ja kun on aika itsenäisesti aloittaa osastotyö, niin he varaavat netissä olevasta listasta vuoron itselleen. Tarjolla on aamu, – väli, – ja iltavuoroja. Sen pituuden voi toki itse määritellä, mutta normivuoro on noin viisi tuntia. Joskus tarvitaan potilaan viereen yöksi istumaan tai rauhoittelemaan levotonta potilasta. Tai olemaan seuraksi ja avuksi saattokeikoille, kun potilas käy muualla saamassa hoitoa. Silloin vuoro voi venyä pitkäksikin.
Vapaaehtoiset tekevät Terhokodissa mitä vaan paitsi varsinaisia hoitotoimenpiteitä. Jokainen saa valita mitä haluaa tehdä. Joku haluaa olla aulavuorossa vastaanottamassa omaisia ja ohjaamassa heitä oikeisiin huoneisiin. Toiset avustavat sairaala-apulaisia desinfioimalla sänkyjä ja petaamalla niitä ja auttavat keittiöhommissa. Joku tulee sunnuntaisin ja leipoo, jolloin koko osasto tuoksuu hyvälle korvapuustille. Niitä sitten jaetaan kaikille.
Minä teen mitä vaan. Pidän erilaisuudesta osastolla. Kahta samanlaista päivää ei ole.
Meillä on mukana hälytyspuhelimet, joiden viestien perusteella menemme kysymään potilailta, miten voimme auttaa. Usein me voimme tehdä jotain siinä heti, esimerkiksi kääntää potilasta tai tuoda juotavaa tai ihan mitä vaan, mikä ei ole varsinaista hoitoa. Jos emme pysty toteuttamaan potilaan pyyntöä, etsimme hänen omahoitajansa, joka hoitaa pyynnön loppuun.
Jos vuoron aikana potilas kuolee, vapaaehtoiset voivat halutessaan mennä omahoitajan mukana laittamaan potilasta. Oli heti alusta kirkkaan selvää, että vaikka hoitajat näkevät paljon kuolemaa, he silti suhtautuvat siihen erittäin kunnioittavasti. Ihan joka kerta.
Tuon asenteen he siirtävät meille vapaaehtoisille. Vainajaa laitettaessa puhutaan hiljempaa, käsitellään kuollutta lempeästi, kammataan hiukset ja puetaan valkeisiin vaatteisiin tai potilaan omiin, jos hän on sitä toivonut. Viimeisenä laitetaan valkean lakanan päälle kukka rinnalle. Sytytetään kynttilä huoneeseen ja pyydetään omaiset jättämään jäähyväisiä. Omaisia ei jätetä yksin kuoleman jälkeenkään vaan heitä tuetaan keskusteluilla ja läsnäololla, jos he sitä haluavat.
Olen normisuomalainen, kehtaan harvoin sanoa olevani ylpeä jostakin. Kuuluminen Terhokodin vapaaehtoisrinkiin on aihe, josta olen estoitta ylpeä. Minut on hyväksytty mielettömän upeaan työyhteisöön, jossa tekemiselläni on merkitystä elämänsä loppua lähestyville sekä heidän omaisilleen.
Kirjoittaja Eric Lundgren
Terhokodin vapaaehtoinen