Onko hoitajalla lupa itkeä?

Olen viime aikoina miettinyt, miten paljon hoitaja voi näyttää tunteitaan potilaiden ja läheisten kanssa. Onko hoitajalla lupa itkeä?

Miten hoitajana olla empaattinen, mutta samalla säilyttää ammatillisuus eikä päästää potilaita liian lähelle? Tuleeko pitää jonkinlainen suojakuori, jotta jaksaa itse eikä uuvu? Miten vuodesta toiseen pystyy tekemään työtä kuoleman äärellä kyynistymättä, jokaisen potilaan kuoleman ainutkertaisuutta kunnioittaen?

Mieleeni tulee eräs muutaman vuoden takainen yövuoro, kun valvoimme kollegani Kirsin kanssa. Hoidimme potilasta, joka oli täsmälleen saman ikäinen kuin itse olen. Hänellä oli perhe ja suurin piirtein saman ikäiset lapsetkin kuin minulla. Valvoimme heidän kanssaan monta yötä ja noina yön tunteina saimme kuulla heidän tarinaansa ja kulkea heidän rinnallaan.

Kun kuolema sitten tuli, olimme potilaan puolison ja kollegani kanssa paikalla. Pyyhimme moneen kertaan tuona yönä kyyneleitä, välillä kahvihuoneessa ja välillä potilashuoneessa. Mietimme, onko tämä ammatillista.

Jotenkin kyseinen perhe kosketti meitä niin syvästi, ettemme voineet olla itkemättä.

Koen, että pystyimme tukemaan potilaan läheistä, vaikka omat tunteemme olivatkin ajoittain pinnassa. Aamulla puolison lähtiessä kotiin, hän halasi meitä. Hän kertoi, että oli miettinyt etukäteen millainen kuolemanhetki olisi ja miten hän kestäisi sen.

”Kiitos, että juuri te olitte kanssani tänä yönä”. Se oli paras palaute, jonka olisimme voineet saada.

Se vahvisti ajatustamme, ettei ollut väärin, vaikka näytimme tunteemme ja kyyneleet valuivat poskille. Puoliso koki sen niin, että välitimme ja heidän tarinansa kosketti meitä. Nämä hetket, jotka koskettavat näin syvästi, eivät unohdu koskaan. Niiden takia tätä työtä jaksaa tehdä vuodesta toiseen.

Ihmiset, heidän ainutlaatuiset tarinansa sekä elämän, että kuoleman ihmeellinen mystisyys. Kukaan potilas eikä läheinen ole samanlainen, ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Se, että saa kulkea pienen hetken rinnalla ihmisen loppuaikana, on merkityksellistä, ettei sitä oikein osaa edes sanoin kuvata.

Teen paljon yövuoroja ja olen miettinyt, että niissä on aivan erityinen taika. Päivällä Terhokodissa on paljon elämän ääniä; henkilökuntaa, hälinää ja touhua. Yöksi Terhokoti hiljenee. Vaikka välillä on kahdella yöhoitajalla kiirettä, useimmiten on kuitenkin aikaa istua potilaan vierellä ja olla läsnä.

Monesti potilaat, jotka eivät saa unta, avautuvat ihan eri tavalla yöaikaan. Potilaan tai läheisen mieleen voi hiipiä monenlaisia ajatuksia ja tuleva kuolema voi pelottaa. Silloin turvaa antaa se, että joku on vierellä ja kuuntelee. Monet koskettavat keskustelut olen käynyt juuri yön tunteina, silitellyt ja pitänyt kädestä kiinni ja koenkin sen yhtenä tärkeimpänä tehtäväni saattohoidossa.