Kun koputan potilashuoneen oveen en koskaan voi ennalta tietää mitä on edessä ja minkälainen kohtaamisesta tulee. Laukussani on tärkeimmät välineeni: läppäri johon olen ladannut nuottini monelta vuodelta, muistiinpanovälineet, muutama laulukirja sekä kalimba-soittimeni, jolla voin improvisoida äänimaisemaa potilaille. Läppäri mahdollistaa myös musiikin kuuntelun netistä, mutta yhtä lailla olen valmistautunut laulamaan, jos koronatilanne sen vaan sallii. Mukana on myös nenäliinoja, sekä käyntikorttini, jota koristaa sairaalavuoteessa lepäävä nuottiavain.
Koska kuolemaa lähestyvät ihmiset keskenään ovat yhtä erilaisia kuin ihmiset ylipäätään, ovat myös heidän musiikkitoiveensa ja läsnäolon tarpeet hyvin vaihtelevia. Olen kuitenkin yllättynyt ja iloinen siitä, kuinka moni potilas toivoo musiikkia tavalla tai toisella toteutettuna.
Astun huoneeseen, jossa pienikokoinen nainen istuu pyörätuolissa, katse ikkunaan päin. Menen lähemmäksi ikkunaa, että voisin saada katseyhteyden häneen. Kun kerron että tuon musiikkia huoneeseen hän havahtuu.
”Ettäkö musiikkia ihan minulle?”
Naisen olemuksesta voin aistia pitkällisen sairauden vaikutukset, mutta myös kiinnostuksen siihen mikä nyt on tapahtumassa. Hän katsoo käyntikorttini lepäävää nuottiavainta, pyytää minua istuutumaan ja kertoo pitävänsä ihan kaikenlaisesta musiikista, laidasta laitaan.
”Nyt juuri muistelin hetkiä, kun lapset olivat ympärillä ja oli nukkumaanmenoaika. Siitä on parikymmentä vuotta jo, mutta tuntuu kuin se olisi kuin eilen.”
”Se minua surettaa, että tytär ei ole halunnut käydä täällä. Sanoo että se vie liikaa voimia.” Nainen osoittaa kuitenkin ikkunasta näkyvää oravaa, joka vilistää pitkin männynoksia.
”Iltahetki oli aina paras hetki. Olin kuolemanväsynyt, mutta silti luin iltasadut heille.”
“Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli meillä suosittu, luin sen lapsille kerta toisensa jälkeen”, nainen kuvailee.
”Osaatko sen Oravalaulun? Sen, jossa Timo haluaisi olla oravana eikä tarvitsisi mennä kouluun. Tapailin aina laulua, mutta nyt se ei oikein muistu mieleen. Miten se meni?”
Nainen haluaa siirtyä vuoteeseen, siinä olisi parempi kuunnella ja levätä. Hän pyörittää tuolinsa vuoteen viereen ja tarttuu käsivarrellaan minun käsivarteeni. Näin löytyy parempi asento vuoteesta, kunhan vuodetta ensin säädetään, ja tyynyjä pannaan sopiviin kohtiin tukemaan. Villaisen tilkkutäkin nostan vielä polvien päälle. Naisen katse on helpottunut ja odottava.
Etsin laulun läppäriltä esiin. Onneksi laulu on niin tuttu, että tarvitsen vain silmäillä rivien alkuja. Voin katsoa naiseen kun laulan.
Makeasti oravainen
makaa sammalvuoteessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.
Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänet iltasella
unien Kultalaan.
Aleksis Kivi
Polveileva sävel tuo itsellenikin lämpimän mielen. Nainen sulkee silmänsä. Hänen kätensä liikkuu hitaasti peittoa pitkin, ja nyt ymmärrän. Mielessä on lapsi jota hän silitti. Nainen hengittää rauhallisesti. Kun neljäs säkeistö päättyy jään kuulosalle.
”Taidankin nukahtaa”, nainen huokaisee. “Kiitos kovasti, tämä teki tosi hyvää!” Ja hän lisää:
”Tulethan taas uudestaan?”
Kirjoittaja Anna Brummer
Terhokodin sairaalamuusikko