Hyppää sisältöön

Kaikki rakentuu kohtaamisesta ja kohtaamisiin

Ajan kuluessa moni asia muuttuu kokonaisessa maailmassa, ihmisten elämässä. Niin muuntuu myös hoitotyö. Se teknistyy ja siinä samalla välillä myös mutkistuu.

Hoitaja siinä kaiken muuttuvan keskellä voi tuntea itsensä välillä epävarmaksi, osaamattomaksikin, kun hänen ja potilaan väliin rakentuu erilaisia piuhoja, letkuja ja hoitolaitteita.

Kuitenkin kaikki nuo laitteet ovat vain keinoja hoitaa ja mahdollisesti helpottaa potilaan oloa. Koneiden ja vehkeiden käyttöohjeet ja kokeneemmat kollegat auttavat kyllä niiden kanssa niin, että ne saadaan turvallisesti käyttöön.

Kuitenkin kaikki edellä mainitut hoitokeinot vaikuttaakseen tarvitsevat aina aidon ja oikean kohtaamisen. Seisahtumisen, pysähtymisen, näkemisen. Olemisen olemassa, läsnä juuri siinä hetkessä, juuri sitä ihmistä varten. Juuri sinä, omana itsenäsi, oman persoonan omaavana hoitajana.

Kohtaamisen avulla pääsee ihmisen kanssa silmätysten.

Toinen ei ole yllä eikä toinen alla vaan ollaan yhdessä samalla tasalla kohdakkain. Kuulo ja näköaistin lisäksi aktivoituu myös tuntoaisti. Syntyy turvaa, luottamusta, syvempää vuorovaikutusta. Pohjaa kaikelle hoivalle, kuunnellen, mitä kukakin kaipaa ja tarvitsee.

Kohtaamiseen tarvitaan hoitajaltakin rohkeutta, rohkeutta olla oma itsensä, persoona. Siihen tarvitaan vahvuutta, vahvuutta olla tukeva. Tarvitaan myös herkkyyttä. Hoitajakin tuntee, kokee sekä toisinaan herkistyy ja on silti ammattilainen.

Tilanteenlukutaitoa, milloin olla hiljaa, milloin puhua. Myös epävarmuudensietokykyä, aina ei ole keinoja, eikä sanoja ja silti voi olla aidosti läsnä.

Tarvitaan heittäytymistä hetkiin ja potilaan toiveisiin, puhaltamaan vaikka saippuakuplia tai pohtia yhdessä silmät kiinni minkälaisia ääniä puiden lehdet meille kertovat.

Kohtaamisen taito on meissä jokaisessa. Siinä ei tulla koskaan valmiiksi, mutta siinä voidaan kehittyä. Siihen ei ole olemassa kaiken kattavaa kirjallista manuaalimallia, mutta rohkeudella ja rehellisyydellä siinä kehittyy parhaiten. Välillä siinä onnistutaan erittäin hyvin, toisen kerran taas ei. Inhimillistä sekin. Onneksi joku toinen voi silloin saavuttaa syvemmän kohtauspinnan.

Jokaisesta kohtaamisesta voi aina oppia jotain. Siinä voidaan oppia toisesta ihmisestä, mutta myös omasta itsestään. Tunnetaan ja koetaan yhteistä hetkeä saaden, antaen sekä jakaen, ihan vaan henkäys kerrallaan ja se riittää.

Kirjoittaja Katri Turunen

Terhokodin sairaanhoitaja

Jaa somessa: