Ihmisen kokoinen haaste ja mahdollisuus

Mitä tarkoittavat elämän loppuvaiheen haasteet ja mahdollisuudet?

Lähestyn tätä kysymystä ajatellen haasteiden syntyvän kärsimyksestä ja mahdollisuuksien toivosta. Nämä teemat ovat paitsi saattohoitotyön ydintä, myös ilmiöinä sellaisia, joihin meistä jokaisella on jonkinlainen yleisinhimillinen sekä henkilökohtainen kosketuspinta. Kärsimys ja toivo kuuluvat jokaisen elämään sitä läpileikkaavana moninaisena ja omakohtaisena kokemuksena. Sen alusta loppuun saakka.

Olemme jokainen kiinni tässä maailmassa, jokapäiväisessä elämässä ja arjessa erilaisin tavoin. Kiinnittyminen tapahtuu paitsi kehomme, mielemme ja tunteidemme, myös sosiaalisten suhteidemme ja henkilökohtaisen elämänkatsomuksemme välityksellä. Näiden ulottuvuuksien välisessä jakamattomassa vuorovaikutuksessa muodostuvat, elävät ja muuntautuvat myös omakohtaiset käsityksemme kärsimyksestä ja toivosta; kahdesta inhimillisen elämän erottamattomasta vastavoimasta.

Voi tuntua painostavalta oivaltaa, että inhimillisen kärsimyksen on mahdollista putkahtaa esiin mitä moninaisin ilmenemismuodoin muun muassa fyysisenä oireena, psyykkisenä ahdistuksena, sosiaalisena osattomuutena ja elämänkatsomuksellisena kriisinä. Samanaikaisesti on kuitenkin lohdullista huomata, että siinä missä kärsimys, myös toivolla sen kääntöpuolena on mahdollisuus viritä hyvin erilaisin tavoin. 

Jotta kärsimystä voidaan helpottaa ja toivoa ylläpitää, näiden molempien olemassaolo tulee tunnustaa ja tunnistaa niistä omakohtaisista lähtökohdista käsin, jossa parantumattomasti sairas ihminen omaa elämäänsä elää. Kärsimyksestä kumpuavien haasteidenkaan edessä katseen ei tule kääntyä pois, vaan terävöityä entisestään helpotusta ja yksilöllisiä ratkaisumahdollisuuksia aktiivisesti etsien, ja toivon mahdollisuudelle tilaa antaen. 

Tästä näkökulmasta katsoen elämän loppuvaiheen hoito onkin monella tapaa erikoislaatuista.

Parhaimmillaan se on hoitoa, jossa ihminen tulee – joskus jopa ensimmäistä kertaa sairautensa aikana – nähdyksi ja kuulluksi sellaisena, kuin hän on ja on aina ollutkin; omanlaisenaan, ihmisen kokoisena kokonaisuutena yksilöllisine kärsimyksineen ja toivonlähteineen. Saattohoitoa ei voikaan koskaan suorittaa määrättyjä askelmerkkejä ja yleistettävää sabluunaa noudattaen. Toivoa ei voi tarjoilla toiselle ulkokultaisella tavalla olettamuksina ja valmiina tehdastuotteena, eikä kärsimyksen omakohtaisuus avaudu kuulematta aidosti toista.

Vierellä kulkijalta, oli hän sitten läheinen tai ammattilainen, vaaditaankin ennen kaikkea kiinnostusta, ymmärrystä ja herkkyyttä pysähtyä toisen tilanteen ja siitä kumpuavien kokemusten äärelle.

Näistä lähtökohdista syntyy kärsimyksen lievitys ja toivon vaaliminen elämässä. Sen alusta loppuun saakka.