Hoitotyön lomassa on silloin tällöin aikaa…

Olin opiskeluaikana kesätöissä vanhusten ympärivuorokautisessa ryhmäkodissa, josta kaikki sai alkunsa. Yöhoitajat keittelivät aina aamun puurot valmiiksi asukkaille. Puuroa tehtiin usein enemmän kuin sitä syötiin.

Yhtenä aamuna huomasin, kuinka paljon kaurapuuroa oli jäänyt jäljelle kaikkien jo syötyä. Ja siitä sain idean. Leivonpa tuosta jämäpuurosta sämpylöitä, kunhan asukkaiden aamutoimet ja muut tärkeät asiat on hoidettu. 

Löysin netistä ohjeen ja aloin tuumasta toimeen. Taikinan kohotessa ehdin hoitaa juoksevia asioita ja palata hyvin kohonneen taikinan ääreen pyörittelemään epäsäännöllisen muotoisia, pyöreäksi tarkoitettuja taikinapalloja.

Tuoksut alkoivat leijailla ympäriinsä sämpylöiden paistuessa uunissa.

Tuoksun innoittamana moni vanhus palasi muistoissaan menneeseen aikaan ja pyysivät, että saisivat ensi kerralla auttaa sämpylöiden leipomisessa. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun kaikki sämpylät oli syöty. Osansa saivat niin ryhmäkodin asukkaat kuin henkilökuntakin, johtajaa unohtamatta.

Tästä alkoi innostukseni aika ajoin yhdistää kaksi minulle niin tärkeää asiaa, hoitotyö ja leipominen. Jämäpuurosta se lähti. Sydäntäni lämmittää nähdä se ilo ja onni, mitä vasta leivottu, tuore sämpylä saa ihmisissä aikaan. 

Tulin Terhokotiin sairaanhoitajana töihin reilu vuosi sitten. Viimeisimmästä hoitotyön lomassa tehdystä leipomiskerrasta oli vierähtänyt jo muutamia vuosia. Kun olin päässyt työhön ja työporukkaan sisälle, kysyin hieman varovasti ujostellen sairaala-apulaisilta, että saako sairaanhoitaja tulla keittiöön – jos vaikka leipoisi jotain. Vastaus oli myöntävä ja kannustava. Ei mennyt kauan, kun osastolla oli hiljaisempaa. Hoitotyön lomasta löytyi hetki leipomiselle.

Tein tuon tutun reseptin mukaan sämpylöitä ja tuoksut leijailivat puoli päivää Terhokodin käytävillä. Osansa sämpylöistä saivat niin potilaat, heidän omaisensa sekä henkilökunta.

Sydäntäni lämmitti nähdä niin vilpittömiä reaktioita ja tajusin, kuinka olinkaan tätä yhdistelmää, hoitotyötä ja leipomista kaivannut.

Nyt reilua vuotta myöhemmin sämpylöitä on tullut muutamia kertoja leivottua tilanteiden niin salliessa. Viimeisimpänä leipomuksena on ollut “maailman paras pannari”, joka kaikesta palautteesta päätellen on ollut nimensä veroista.

Yhden potilaamme lapset olivat Terhokotiin tullessaan saaneet nenäänsä pannukakun tuoksun. Potilaan huoneessa oli yhdessä pohdittu, että onkohan täällä pannaria. Kävin huoneessa pannukakun valmistuttua ja voi sitä onnea ja silmien loistetta, kun lapset kuulivat tuoksutelleensa oikein.

Tarjoilin potilaalle ja tämän lapsille pannukakkupalaset mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Tarkkaan katsoin, että jokaisella lautasella on yhtä paljon kaikkea, ettei kenellekään tule paha mieli, että sai vähemmän kuin muut.

Myöhemmin hain lautaset pois, eikä pannukakusta ollut jälkeäkään. Toivon, että potilaan lapsille jäi tuosta hetkestä lämmin muisto kuolevan vanhemman vierellä.