Pieni tyttö silittää varovasti äidin olkaa ja sopertaa ”Minä hoidan äitiä”.
Isän samea katse harhailee äidistä tyttäreen. Suru painaa miehen hartiat kumaraan, olemus on voimaton, kaikkensa antanut.
Miten tässä näin on käynyt? Kaikki on ihan alussa, lapsikin vasta alkaa opetella elämää. Miten tässä voi jäädä yksin pienen kanssa? Vanhemmuuden haasteet näyttäytyvät yhtäkkiä aivan toisenlaisina kuin yhdessä oli haaveiltu.
Monet kysymykset jäävät ilmaan… Ristiriitaiset tunteet poukkoilevat kuin pingispallo ees sun taas.
Miksi täällä puhutaan heikkenevästä voinnista? Juurihan vaimo maalasi kodin seiniä, rakensi lapselle majoja ja sisusti uutta kotia. Oikeastiko hän tekee kuolemaa, kaiken sen tekemisen sijaan?
Ei auta, kuoleman on annettava tulla, se ei kysy lupaa. Elämän on jatkuttava, ilman äitiä, ilman puolisoa. Ainoana vanhempana, isänä.
Pieni tyttö katkaisee ajatuksen virran. Leikkimään isi, leikkimään! On mentävä. Annettava äidin levätä. Annettava aikaa lapselle, oltava läsnä. Vaikka sielu sisällä huutaa ja tuntuu, etteivät jalat kanna.
Ei auta, kuoleman on annettava tulla, se ei kysy lupaa. Elämän on jatkuttava, ilman äitiä, ilman puolisoa. Ainoana vanhempana, isänä.
Mutta vielä hetken hän on tässä. Se hetki käytettävä. Oltava lähellä, kosketettava ja puhuttava, hengitettävä samaa ilmaa, vaikka se tuntuukin paksulta ja jotenkin hapettomalta. On myös annettava toiselle lupa lähteä, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Sanottava, että kyllä me pärjätään.
Pieni tyttö ottaa isää kädestä, taluttaa katsomaan akvaariota. Vesi virtaa, kaikkialla on hiljaista. Lapsen kirkas ääni rikkoo hiljaisuuden, silmät loistavat : Isä! Katso miten monta kalaa!
Kirjoittaja Virpi Mähönen
Terhokodin osastolla työskentelevä sairaanhoitaja,
Palliatiivisen hoidon asiantuntija