Astuessani Terhokotiin ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2012 vastaani huokui heti ovelta aivan erityinen rauha ja tyyneys. Istuin takka-aulassa odottaen työhaastatteluni alkua, jolloin tiedostin vahvasti haluavani päästä osaksi tätä työyhteisöä. Onnekseni minut valittiin.
Koen olleeni etuoikeutettu saatuani työskennellä sairaanhoitajana elämän aitiopaikalla Terhokodissa yli 14 vuotta. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikista kohtaamisistani; rankoista, ihon alle menneistä, tunteikkaista ja herkistävistä, surullisista, lohtua ja toivoa tuovista, kyynelistä, nauruista, hymyistä, sekä positiivisista että negatiivisista palautteista, ikuisesti mieleen jääneistä potilaista ja perheistä. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Olen oppinut urani aikana paljon niin elämästä kuin kuolemastakin ja kasvanut vuosien varrella saattohoitajan työssäni. Tässä työssä, niin kuin kaikessa hoitotyössä, pitää olla nöyrä ja jaksaa päivittää tietojaan jatkuvasti, eikä koskaan tiedä, mitä seuraava työvuoro tuo tullessaan. Jokainen perhe ja jokainen kuolema on erilainen ja ainutlaatuinen.
”Jokainen perhe ja jokainen kuolema on erilainen ja ainutlaatuinen.”
Terhokodissa palliatiivisessa ja saattohoitotyössä korostuu potilaan perushoidosta huolehtimisen ja riittävän sekä laadukkaan oirehoidon lisäksi koko perheen tukeminen ja kohtaaminen. Panostamme perhetyöhön ja lapsien tukemiseen. Tarvittaessa tarjoamme logoterapiaa, ja potilailla/läheisillä on mahdollisuus tavata fysioterapeuttia, pappia, sairaalamuusikkoa, sosiaalineuvojaa, osallistua kuvataideterapiaan ja saada hemmotteluhoitoja. Kotisairaanhoitajamme tukevat perheitä heidän kotona ollessaan. Tukea on mahdollista saada myös kuoleman jälkeen vertaisryhmä- ja/tai sururyhmätoiminnan kautta. Myös perhetyö jatkuu kuoleman jälkeen perheen tarpeiden mukaan. Ihanat vapaaehtoisemme ovat arvokas tuki monin eri tavoin niin potilaille, heidän läheisilleen kuin henkilökunnallekin. Ympäristön kodinomaisuus, perhehuoneet, vierailuaikojen puuttuminen, lemmikkien läsnäolon salliminen jne. helpottavat omalta osaltaan suunnattomasti potilaan ja läheisten haastavaa tilannetta kohdata kuoleman lähestyminen.
Terhokodissa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä (esim. kuolema on kuolema eikä pois nukkuminen), kuitenkin huomioiden potilaan/läheisten omat toiveet ja mahdolliset kulttuurilliset ja uskonnolliset erityispiirteet tässä äärimmäisen herkässä ja ainutlaatuisessa elämänvaiheessa.
Mieleeni jääneitä muistoja on paljon ❤️
Muistan potilaille järjestetyt useat syntymäpäiväjuhlat ja nuorten aikaistetut merkkipäivät, jolloin kuoleva vanhempi on ehtinyt olla mukana tuona tärkeänä päivänä. Muistan useammankin vihkimisen Terhokodissa ja jopa hääyön viettämisen hotellissa sulhasen sairauden loppuvaiheessa. Muistan, kuinka tärkeää on ollut päästä hyvästelemään oma koti tai mökki ennen kuolemaa.
Muistan ystävien vieneen intohimoisen autoharrastajan vielä viimeiselle autoajelulle ennen kuolemaa. Muistan, kuinka vuodepotilaan oma hevonen tuotiin Terhokodin pihalle ja omistaja vietiin vuoteella jättämään jäähyväiset rakkaalle ystävälleen, ja hän sai hevosensa jouhia mukaan arkkuunsa laitettavaksi. Muistan omien hautajaisten etkojen järjestämisen.
Muistan potilaiden ystävien ja perheen kesken järjestettyjä saunailtoja ja grillijuhlia kesällä terassilla. Muistan useamman potilaan ystävystyneen toisiinsa tupakkaterassilla, missä he kohtasivat päivittäin useamman viikon ajan. Siellä he saivat parasta mahdollista vertaistukea toinen toisiltaan. Muistan, kuinka tuo tupakkaporukka harveni yksi kerrallaan.
”Muistan ne hiljaiset hetket, jolloin ei ole sanoja ja ollaan vain istuttu yhdessä hiljaa.”
Muistan ne lukuisat kerrat, kun olen istunut potilaan vierellä havainnoiden lähestyvän kuoleman merkkien etenemistä hauraassa kehossa joko yksin tai yhdessä läheisten kanssa valmistaen heitä tulevaan. Muistan laulaneeni kuolinvuoteen äärellä potilaan lempivirren potilaan toiveesta. Muistan yhteisen karaokehetken ja bluesin kuuntelun potilaan kanssa. Muistan yhteisen pizzahetken potilaan ja hänen perheensä kanssa.
Muistan ne hiljaiset hetket, jolloin ei ole sanoja ja ollaan vain istuttu yhdessä hiljaa. Muistan riittämättömyyden tunteeni. Muistan ihmetteleväni edelleen, kuinka valmiita ja sinut jotkut potilaat ovat lähestyvän kuolemansa kanssa. Muistan myös monen potilaan/läheisen hädän, pelon ja ahdistuksen lähestyvästä kuolemasta ja sydäntä riipaisevan läheisten surun ja kyyneleet.
Muistan, kuinka laitoimme yöpöydälle Suomen lipun kunnioitusta ja arvostusta osoittaaksemme vainajan ollessa sotaveteraani tai lotta. Muistan potilaiden/läheisten kiitollisuuden Terhokodissa saadusta hoidosta ja heidän kertomansa kokemuksen turvallisuuden tunteesta. Muistan yksinäisen ja hieman syrjäytyneen potilaan kertoneen kyynel silmässään, että Terhokodissa hän on ensimmäistä kertaa kokenut tulleensa kohdatuksi ihmisenä.
”Terhokodissa hän on ensimmäistä kertaa kokenut tulleensa kohdatuksi ihmisenä.”
Terhokodissa työtä tehdään isolla sydämellä ja jokainen omalla persoonallaan. Työmme on arvokasta, mutta myös erittäin rankkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tärkeää on muistaa, ettei potilaiden ja heidän läheistensä suru ole meidän surumme, vaikka tilanteet ja kohtaamiset ovat syvälle meneviä ja erittäin koskettavia. Kuljemme ammattihenkilöinä kuolevan ja hänen läheistensä rinnalla tukien heitä monin eri tavoin.
Nyt eläköitymiseni kynnyksellä päällimmäisenä mielessäni on suuri kiitollisuus kaikesta Terhokodissa kokemastani. Kiitos Terhokodin perustajille ja upeille entisille ja nykyisille työtovereilleni! Voimaa ja virtaa teille, jotka jatkatte tätä äärimmäisen tärkeää ja arvokasta työtä ainutlaatuisessa työympäristössämme ja työyhteisössämme. Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta ja säilyttäkää hospice-ideologia kirkkaana sydämissänne ja mukana jokapäiväisessä työssänne ❤️
Rakkaudella ja kiitollisuudella
Kirsi Glantz
Terhokodin sairaanhoitaja