Voidaan varmasti ajatella, että perinteinen puurojuhla avaa Terhokodissa oven jouluun. Hoitajana olen kovin onnellinen, kun koronavuosien jälkeen saamme tänä vuonna viettää jo toista puurojuhlaa. Tuona päivänä kutsumme paikalle potilaiden läheisiä menneeltä vuodelta. Aulaan kannetaan joulukuusi, joka saa vihreille oksilleen kauniit koristeet ja valot. Kuusen lisäksi jouluntuoksua levittää pitkään ja hartaudella haudutettu riisipuuro lisukkeineen. Pienet tontut Lassilan päiväkodista tepsuttavat sukkasillaan paikalle. Heidän lauluaan kuunnellessa kimmeltävät monien silmät kyynelissä LED kynttilöiden keskellä.
Puurojuhlassa ripaus taikaa
Puurojuhla on hoitajalle todella tärkeä, kun hän saa kohdata ihmisiä, jotka ovat saattaneet meillä omiaan ja joiden rinnalla hoitaja on saanut kulkea hetken matkaa. Niin paljon tunnetta ja tunnelmia, että sydän tuntuu välillä pakahtuvan. Siihen mahtuu monta syvää halausta, kohtaamista ja keskustelua. Syvään suruun ja ikävään sekoittuu myös toiveikkuutta ja uskoa siihen, että elämä voi edelleen kantaa. Askeleet voivat olla vielä vapisevia mutta kantavat kuitenkin.
Viime vuoden puurojuhlaan liittyi myös ripaus taikaa, koska kuvan sydän oli piirtynyt omaisen puurolautaselle vahingossa. Eikä siinä ollut vielä kaikki, sillä hänen kahden läheisensäkin lautasilta löytyi omat mukaillut sydämet. Ehkä nuo kanelisydämet kertoivat siitä, että läheisemme ovat aina vierellämme, syvällä sydämessämme.
Joka vuosi meillä Terhokodissakin on joulu
Itse joulun vietosta Terhokodissa nousee mieleeni monia muistoja. Ihan ensimmäisistä jouluista muistan aaton, kun keräännyimme yhdessä aulaan syömään. Ruokailun jälkeen kysyin, että saanko lukea jouluevankeliumin. Se sopi kaikille. Samoin joululaulut, joita yhdessä laulettiin. Säestystä ei ollut, eikä kaikki mennyt ihan nuotilleen, mutta se ei haitannut ketään. Tunnelma oli hyvin herkkä. Kysyin, että olisiko vielä toivelauluja jäljellä. Eräästä vuoteesta kuului toive möreällä äänellä: “Eldankajärven jää”. Hetken pohdin, silloin vielä nuorena kokemattomana hoitajana, mitä tehdä. Toive oli ihan yhtä tärkeä kuin muutkin jo aiemmin esitetyt toiveet. Kysyin sitten, että sopiiko, jos lauletaan se huomenna. Se sopi potilaalla ja niin päätimme aattoillan hieman herkempään joululauluun.
Seuraavana päivänä lauloimme tupakkahuoneessa Eldankajärven jään, Heilin karjalasta ja muutamat muut viisut. Laulun lomassa potilas poltti sikaria ja joi konjakkia. En ikinä unohda noita hetkiä. En myöskään unohda jouluyötä, jolloin murrosikäiset pojat valvoivat kuolevan äitinsä vierelle. He muistelivat, kuinka joka vuosi olivat pelanneet yhdessä korttia ja syöneet paljon suklaata. Äidistä ei ollut enää pelaamaan korttia, mutta hänen suuhunsa sai laittaa makumuistoksi sulatettua suklaata. Uskon, että äiti kuuli poikansa, jotka makasivat mahallaan huoneen lattialla korttia pelaten ja suklaata syöden. Niin he olivat siinä yhdessä, toinen toisilleen, sinäkin jouluna.
Joka vuosi meillä Terhokodissakin on joulu. Se on tärkeä, herkkä ja aito. Yritämme luoda siitä omalta osaltamme aina niiden ihmisten näköisen ja kokoisen, jotka sitä kokevat. Jos potilas tahtoo, niin joulu voi olla myös päivä muiden joukossa ilman erikoisuuksia. Tai sitten siihen voi mahtua, vaikka herkkuja, joulusauna, musiikkia, jouluvaloja ja omia ihmisiä. Toivomme, että voimme auttaa potilaita ja heidän läheisiään muodostamaan muistoja. Muistoja, joista toivottavasti voi saada valoa ja voimaa jouluna sekä kaikkina muinakin tulevina päivinä.
Oikein hyvää ja lämmintä joulun aikaa ihan jokaiselle!
Kirjoittaja Katri Turunen
Terhokodin osastolla työskentelevä sairaanhoitaja