Pulla tuoksuu ja vieraileva kuoro laulaa elämän ihmeellisyydestä.
Ambulanssi tuo nuorta naista isosta sairaalasta. Nainen on kovin oireinen, henkeä ahdistaa ja hänellä on varmasti mielessä monet mietteet siirtyessään saattohoitokotiin.
Tilanne näyttää vaikealta. Ambulanssimies seisoo neuvottomana vierellä ja miettii, miten siirtää potilas vuoteelle. Tarvitaan aikaa. Hoitajana pyrin luomaan tilanteeseen rauhallisuutta, avataan ikkunaa ja ovea, annetaan lääkettä, että hengitys helpottuu. Puhutaan rauhallisesti ja kerrotaan, ettei mihinkään ole kiire. Olokin tasaantuu ja nainen saadaan siirrettyä vuoteelle.
Lapset touhuilevat aikansa äidin huoneessa, hakevat kaakaota. Äiti jaksaa välillä sanoa jonkun sanan. Annetut lääkkeet helpottavat oloa aina hetkeksi.
Lähdetään isän ja lasten kanssa jätskille pois huoneesta. Jutellaan lasten kanssa koulusta, eskarista ja ystävistä. Sitten puhutaan äidistä. Lapset kertovat, että tietävät äidin sairastavan syöpää. Puhutaan syövästä, siitä ettei se tartu ja mitä se ihmiselle tekee. Lapset ovat huomanneet, että äidin vointi on huonompi, ei jaksa pelata enää Minecraftia.
Lapsen tasoisesti selitetään, ettei äidin syöpää voida parantaa yrityksistä huolimatta. Kerrotaan, että äiti tulee kuolemaan. Kyyneleet valuvat jokaisen huoneessa olijan poskilta. Kerrotaan, että saa valua. Saa olla surullinen, saa olla vihainen, saa olla ymmällään, saa olla myös iloinen, leikkiä ja tehdä tavallisia asioita, saa kysyä. Se mitä kannattaa tehdä on kertoa miltä tuntuu. Olla äitiä lähellä ja touhuta niitä asioita, joita muutoinkin.
Jätskit jäävät pöydälle puoliksi syötyinä, eivät maistu, sama jäätelömerkki tuskin enää koskaan. Ei tarvitsekaan.
Hoitajana rintaa puristaa. Tilanne jää pitkäksi aikaa verkkokalvoille. Ei ollut helppoa, mutta myös lapsille on annettava oikeus valmistautua kuolemaan, oltava rehellisiä. Tieto, että pidemmän päälle tälläkin keskustelulla on suuri merkitys, antaa luottamuksen siitä, että tilanteessa toimittiin oikein ja, että elämä kantaa.
Tällainen iltavuoro tällä kertaa sairaanhoitajana, jossa ihmisen kohtaaminen ihmisenä korostuu ja hoitajankin sydän ottaa muutaman lisäkierroksen vaikeista asioista puhuessa.
Kirjoittaja Virpi Mähönen
Terhokodin osastolla työskentelevä sairaanhoitaja,
Palliatiivisen hoidon asiantuntija