Uuden vuoden käynnistyminen on totuttuun tapaan erilaisten lupausten ja tavoitteiden asettamisen aikaa.
Monelle meistä uusi vuosi symboloi jonkinlaista muutosta; pöydän putsaamista ja uudelleen aloittamista kohti jotakin uutta. Menneitä päiviä ja kuukausia tarkastellaan ja puntaroidaan, ja tämän arvion pohjalta tehdään monenlaisia suunnitelmia tulevan vuoden varalle. Mitä näihin lupauksiin sisällytetyt pyrkimykset viestivät tekijöistään, meistä?
Alkavalle vuodella asetettu lupaus pitää sisällään usein ajatuksen, toiveen ja keinon jonkin asian saavuttamiseksi. Muutoksen kautta tunnutaan tavoittelevan jotain, jonka myötä oma arki ja elämä tuntuisi jollain lailla paremmalta ja täydemmältä, vähemmän vajaalta ja keskeneräiseltä. Siitäkin huolimatta, että kaikenlainen vajavuus ja keskeneräisyys on meistä jokaista koskettava inhimillinen perusasetus. Sisältääkö lupaus pohjimmiltaan yksinkertaisen ja riisutun toiveen hallinnantunteen lisääntymisestä ja kaiken sattumanvaraisuuden kevenemisestä? Toiveen elämän tulemisesta pikkuhiljaa, vuosi vuodelta ja lupaus lupaukselta, jollain lailla kokonaisemmaksi ja valmiimmaksi?
Saattohoidon ja kuoleman näkökulmista elämän valmiiksi saattaminen saa kokonaan uudenlaisen näkökulman ja merkityksen. Luopumisen hetkissä kilpajuoksu aikaa vastaan päättyy, ja oivallus kaiken rajallisuudesta ja lähestyvästä luopumisesta voi saada aikaan väkevän kokemuksen oman elämän täyteydestä juuri sellaisenaan. Ei ole tulevaan tähtääviä lupauksia, ei itsensä haastamista, ei pyrkimyksiä tai tavoittelua. On yhden elämän mitta menetyksiä ja saavutuksia, pettymyksiä ja onnistumisia, katumusta ja rauhaa, säröjä ja eheyttä. Eilinen on mennyt ja huominen vielä tuntematon. On vain tämä hetki. Kokonaisempana kuin koskaan ennen.
Kirjoittaja Marjaana Väänänen
Terhokodissa keikkaileva sairaanhoitaja, palliatiivisen hoitotyön kl. asiantuntija, saattohoidon kouluttaja