KUOLEMME VAIN KERRAN

Kuoleminen voi olla laadultaan hyvää tai huonoa, kuten moni muukin asia. Mutta monista muista asioista poiketen kuolemme vain kerran. Siksi se on hyvä tehdä kerralla hyvin.

 

Gandhin sanoin ”Elä kuin kuolisit huomenna ja opi uutta niin kuin eläisit ikuisesti”. Kuoleminen liittyy jatkumon päättymiseen. Jos siis ajattelisin, että kuolen huomenna, en näkisi mitään mieltä opiskella. Tosin suuri osa länsimaisista ihmisistä ajattelee juuri toisinpäin. Elää kuin eläisi ikuisesti, eikä opi mitään koska huomenna voi kuolla. Tämä on materialistinen kulttuurisen tyhmentymisen piirre.

 

Ajattelutavasta riippumatta ainakin jotain päättyy aina kun joku kuolee. Juha Pentikäisen mukaan vanhassa suomalaisessa kuolemisen kulttuurissa ruumis häviää, mutta jotain sellaista jota kutsutaan käsitteellä ”itse” jää.

 

Kubler-Ross kirjoitti aikanaan, että voimme oppia kuolevilta kuinka elää. ”Kuolema on avain elämän oveen”. Se ei tarkoita kuolemisen idealisointia. Kuolema on aina menetys ja sisältää yhden tai useamman ihmisen kärsimystä. Arjen merkitykseen havahtuminen voisi olla toinen tapa sanoa se, mitä ilmeisesti Kubler-Ross tarkoitti. Kun tämä nyt oli tässä, eikä tulevaisuutta pitkälti ole, jää vain tämä hetki. Ja tietenkin on menneisyys. Menneeseen voi palata vain muistoissa, elämä on tässä.

 

Kun ihmisiltä kysyttiin, mistä tekijöistä hyvä kuoleminen heidän mielestään koostuu, yleisin vastaus oli hyvästien jättäminen läheisille. Seuraavina tulivat arvokkuus kuolemassa, ja mahdollisuus itse osallistua itseään koskeviin ratkaisuihin. Kivuttomuus tuli neljäntenä. Harva tosin pystyi kertomaan, mitä arvokkuudella tarkoitti. Se oli heille intuitiivisesti selkeää, mutta vaikea pukea sanoiksi.

 

Millaiseksi voitaisiin kuvitella arvoton kuolema. Tai pikemmin kuolema johon ei liity arvokkuuden tunnetta. Onko kivulias syöpäkuolema sellainen? Ainakin se pitää sisällään huonon saattohoidon. Ellei ihminen itse ole valinnut kipuja kuolemassaan. Onko äkillinen kuolema vailla arvokkuutta, koska siinä jäävät hyvään kuolemaan liitetyt hyvästit sanomatta. Millaiseksi arvioitaisiin pitkittynyt kuolema vaikeaan muistisairauteen?  Kykenemättömänä itse vaikuttamaan hoitoonsa, tai kykenemättömänä kommunikoimaan ympäristönsä kanssa.

 

Kun esitelmätilaisuudessa kysyy yleisöltä, kuinka haluaisit kuolla, ainakin yksi aina vastaa etten halua kuolla. Kuoleminen on ymmärrettävän pelottava ja vastenmielinen ajatus. Emme halunneet tulla tähän maailmaan, mutta tänne meidät työnnettiin. Usein emme myöskään halua lähteä maailmasta pois, mutta taas meidät tyrkätään laidalta.

 

Kärsimys vaatii ihmisen täyden huomion. Se vieraannuttaa ja synnyttää kokemuksen, ettei enää ole paikkaa maailmassa. Ei ole voimia yhteydenpitoon toisiin ihmisiin. Toisen ihmisen on vaikea saada otetta toisen kärsimyksestä. Kärsimys synnyttää muissa ihmisissä (hyvässä maailmassa ainakin) tarpeen ja velvollisuuden auttaa. Jos emme auta, hukkuu jotain omasta inhimillisyydestämme.

 

Kun kuolemme vain kerran, voitaisiin meille taata mahdollisuus siihen, että se joka meitä auttaa voisi ymmärtää tai arvata mistä kärsimme. Sietämätön kärsimys ei ole vain kärsivän ihmisen oma asia. Viimeiset hetket poikkeavat muusta eletystä elämästä. Ja koska ihmistä voi auttaa vain elävänä, tulee tilanteeseen tarttua (Carpe Diem) ja toimia.


Palaa blogilistaukseen