SAATTOHOIDOSTA ULOSHEITETYN MIEHEN KERTOMUS

Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa 2015 kirjoituksen Pietari Vanhalasta. ”Terveyden syöksykierteessä ollut mies joutui saattohoitoon odottamaan kuolemaa.” Kahden kuukauden jälkeen kun kuolema ei tullutkaan, hän kyllästyi ja lähti kotiin.

 

Kuolema teki tuloaan, mutta odotettua hitaammin. Toimittaja meni potilaan kotiin kysymään miltä saattohoidossa olo oli tuntunut. Kuinka kuolevan kanssa puhutaan? Pietari Vanhala ei kyennyt antamaan toimittajalle kuolevan kanssa puhumisen kielioppia.

Millaista saattohoidossa sitten oli ollut. ”Siellä oli vain rauhallisia potilaita. En kuullut mitään tuskanhuutoja.”

 

Pietari Vanhalan kertomus ei ole harvinainen. Toisinaan kuolema istuskentelee potilashuoneen nurkassa ja odottaa, mutta kyllästyy sitten ja ilmoittaa palaavansa myöhemmin takaisin. Erityisesti aivokasvaimia sairastavilla ihmisillä kuoleman tulon ennustaminen on vaikeaa.

 

Oliko Pietari Vanhala ollut saattohoidossa? Selvää on, että hän oli Hämeenlinnan saattohoitokodissa kaksi kuukautta. Kuuluuko saattohoitoon kuoleman läheisyys. Jos ihminen ei kuolekaan saattohoidossa, onko tapahtunut virhe ? Aikoinaan saattohoitokotiin saatettiin myöntää 2-4 viikon määräaikainen maksusitoumus. Kysyin tuolloin, mitä tulee tehdä kun aika täyttyy. Lopettaa saattohoito tehottomana? Yrittää pysytellä tavoitteessa?

 

Kysymys kuuluu : jos potilas ei saattohoidossa kuole sovittuna ajanjaksona, onko lääkäri iloinen vai pettynyt. Kysymys paljastaa koko absurditeetin. Vaikka saattohoito päättyy useimmiten kuolemaan ennemmin tai myöhemmin, ei kuolema ole saattohoidon suorite tai tavoite. Tavoite on onnellinen elämä niissä rajoissa, jotka sairaus vielä antaa. Näin näyttää olevan myös Pietari Vanhalan kohdalla. ”Pitää miettiä, mitä voi tehdä, ja mennä asioita päin eikä paeta”. Vanhala kirjoitti kokemuksistaan kirjan. ”Kärsimystä ei pidä kuitenkaan arvostaa. Jos sille ei voi tehdä mitään, siihen on sopeuduttava”.

 

Heitettiinkö Pietari Vanhala saattohoidosta ulos? Ei. Ei vain ollut vielä aika olla saattokodissa odottamassa kuolemaa. Olokin oli vielä hyvä ja toimintakykyä jäljellä. Oliko saattohoidon aloittaminen oikea-aikaista? Oli. Elämää kannatteleva saattohoito tulee aloittaa silloin, kun olo on vielä melko hyvä ja kuolemaan jatkossa johtava sairaus asettaa rajoituksia ja kysymyksiä sekä turvattomuutta.

 

Vanhala ei pelkää kuolemaa, vaan sitä että rakkaat ihmiset ympärillä väsyvät. Sekä häneen, että sairauden tuomiin vaatimuksiin ja velvoitteisiin. Myös tämä on saattohoidon ydintä. Ihmiset ovat elämänsä aikana kiinnittyneet toisiin ihmisiin. Kuolema katkaisee nämä kiinnikkeet. Toisinaan on hämmentävää kuulla ihmisten sanovan, ettei joku kuoleva tai hänen läheisensä tarvitse tukea, koska kuolevalla ei ole fyysisiä oireita. Se on vain tavanomainen, helppo kuolema?  En ole vielä tavannut ihmisiä, joille oma tai läheisen kuolema olisi helppo ja arkipäiväinen asia. Sen sijaan olen tavannut pariskuntia, jotka ovat omistaneet elämänsä toisilleen eivätkä voi ymmärtää kuinka selviytyvät kun jäävät yksin.

 

Quod fuimus, estis; quod sumus vos eritis. Mitä me olimme, te olette; millaisia olemme sellaisiksi tulette.  Tämäkin voisi olla saattohoidon lähtökohta aivan kuten ”Tee toisille niin kuin itsellesi haluaisit tehtävän”. Saattohoito ei ole jotain, jota tehdään vain toisille. Kuten ystäväni Voitto Järvimäki usein sanoo, ”valmistamme kuolinvuodetta itsellemme”.

 


Palaa blogilistaukseen