VANHUUS JA KUOLEMA

Vanhusten yleisin kuolinpaikka on terveyskeskus, jossa kuolee lähes joka toinen. Useat siirtymät hoitopaikkojen tai kodin ja hoitopaikan välillä ovat tavallisia kuolemaa edeltävinä kuukausina. Saattohoidon turvaaminen pitkän elämän päättyessä on yhteiskunnan suuri haaste, todettiin Duodecimin konsensuskokouksessa vanhuuskuolemasta.

 

Siellä todettiin mm :

 

”Yhteiskuntien niukkenevat terveydenhuollon resurssit johtavat myös vanhuuden arvostuksen kriisiytymiseen. Kustannus-hyötyanalyysin kannalta vanhuuteen sijoittaminen on ongelmallista: käytettävillä resursseilla toivotaan saatavan potilaalle mahdollisimman monia terveitä vuosia.”

 

Terveydenhuollossa laitetaan voimavaroja yhä vain enemmän niihin ihmisryhmiin, joiden yhteiskunnallisen tuottavuus arvioidaan riittäväksi. Kuolemisenkin kohdalla tunnutaan ajattelevan, että kuoleminen vanhana ei ole ongelma koska silloin kuuluukin kuolla. Vanhoille ihmisille tarjotaan kuolemassa vähemmän palveluja kuin nuoremmille.

 

Tämä on psykologisesti ymmärrettävää, muttei välttämättä yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Vanhoille ihmisille tarjottavien palvelujen kohdalla puhutaan, että ” kuolintoiveen ilmaisemisen jälkeen vanhuksen ja hänen omaistensa kanssa tulee keskustella niin, etteivät pelot ja väärinkäsitykset lisää ahdistusta eivätkä vaikeuta hoidon toteuttamista. Lempeä ja asiallinen keskustelu kuolemasta ja kuolemisesta vähentää pelkoa. vanhuksen omaa kuolemaa koskevat toiveet ja pelot eivät kosketa vain häntä itseään, vaan myös hänen lähipiiriään ja häntä hoitavia. Kuolevinakin olemme yhteisöjen ja yhteiskunnan jäseniä.” (konsensuslausuma).

 

Toistaiseksi käytännön kokemukset eivät tue sitä, että kauniit lausumat toteutuisivat. Konsensuslausuma sisältää paljon kauniita lauseita, joiden toteuttamiseen käytännön hoitamisessa on vielä paljon matkaa. Yhteyttä ottaneet vanhukset ja heidän omaisena eivät kerro lempeistä keskusteluista ja kuolemanpelon vähentämisestä vaan toiveiden sivuuttamisesta ja vajavaisesta tuesta elämän lopulla.

 

Hyvää saattohoitoa ei tällä hetkellä saa joka paikassa, vaan alueittain on huomattavia eroja. On väärin luvata hyvää hoitoa kuolevalle potilaalle, jos sellaista ei paikkakunnalla ole saatavilla. Hyväksi hoidoksi ei riitä se, että hoitoa toteuttava yksikkö tai kunta itse sanoo sen olevan hyvää! Palliatiivinen- tai saattohoitoyksikkö on edelleen terveyskeskuksen vuodeosasto jos ymmärrys saattohoidosta ei ole kasvanut hoidon toteuttajalla. Saattohoitopäätöskin on tällaisessa tilanteessa irvokas, sanoo Eero Vuorinen.

 

Suomessa näyttää edelleen puuttuvan ymmärrys saattohoidon ytimestä. Olisi tärkeää ymmärtää, mitä kaikkea apua ja tukea ihminen tarvitsee, kun hän kuolee. Ei ole kyse pelkästään siitä, että järjestetään sairaala- tai vuodepaikka tai kipulääkitys, vaan saattohoidossa on kyse erilaisesta hoitokulttuurista ja tavasta suhtautua hoitamiseen ja ihmiseen.

 

Konkreettisesti tämän kulttuurisen eron ilmaisi eräs saattohoitopotilas: ” Kun potilaalle puhutaan, puhutaan kuin ihmiselle ja katsotaan silmiin. Kuunnellaan mitä potilas sanoo, ja otetaan se huomioon. Ollaan ystävällisiä ja puhutaan kuin tasavertaiselle ja täysijärkiselle. Ja lisäksi vielä toteutetaan se, minkä potilas kokee tärkeimmäksi, eikä syrjäytetä sitä.”

 

 


Palaa blogilistaukseen