ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA

Eläminen loppuu kuolemaan. Aikansa riemuittuaan ihminen häviää. Kuten Kahil Gibran sanoo ”tuuli käy hänen ylitseen eikä häntä enää ole”. Kuolemaan liittyy surua ja kaipausta, itkua pitkästä ilosta. Kuitenkaan hetken päästä häntä / minua ei enää ole kuin haihtuvissa muistoissa.

 

Kuolemaan saattamiseen liittyy surua yhteisen elämän katkeamisesta. Puoliso kaipaa vuosikymmenien kanssakulkijaa. Isä seuraa vierestä, kuinka tytär ei koskaan toteuta niitä unelmia joita lapsuudessa oli. Lapset näkevät turvallisuutta luoneen ihmisen kuihtumista.

 

Surun kokeminen on osoitus suhteen merkityksellisyydestä. Eikä surussa yleensä ole mitään hoidettavaa. Käsite surutyö on toimintaa ja tekemistä korostavan kulttuurin tuote. Ei surua työstetä, vaan se koetaan ja kestetään. Toisinaan sairaaloissa tai kotona surulle ei ole sijaa. Pitää tutkia, mitata, puuhastella ja tehdä temppuja jottei jäisi aikaa pysähtyä ajattelemaan.

 

Vaikka sanotaankin, että ahdistus ja suru kasvattavat, ei kukaan halua niitä kasvualustakseen.  Sanotaan ettei ole positiivisia ja negatiivisia tunteita. Tunteet vain ovat samanarvoisina kokemuksina. Näin on teoriassa ja seuraamusten kannalta. Ilolla ja onnella on vähemmän ihmistä kehittäviä vaikutuksia kuin surulla. Näin ajatellen paras ihminen on eniten surua ja ahdistusta kokenut.

 

Kuinka voi vakuuttaa lapsensa menettävän isän tai äidin, että hänen juuri nyt kokemansa suru helpottaa ja lopulta kääntyy voimavaraksi? Ei mitenkään, eikä niin tule tehdä. Sureminen on surullista myös läheltä seurattuna, vaikka itse ei menetyksen tunnetta kokisikaan.

 

Hoitamisen suuri ongelma kuolemaa lähestyvien ihmisten ja heidän perheidensä kohdalla on suru. Helposti sorrutaan joko kauhisteluun tai sympatiaan. Kummastakaan ei ole apua. On inhimillistä tuntea kauhua mahdottoman elämäntilanteen edessä. Samoin suora samaistuminen tilanteeseen ja lohduton surevan kanssa yhdessä itkeminen on ymmärrettävää. Ongelma ei ole niinkään henkilökohtainen vaan kulttuurinen. Terveydenhuolto ei tunne suremista. Tai kylläkin tunnistaa sen silloin, kun itkevä läheinen herättää ahdistusta ja tarvetta paeta tilanteesta. Usein silloin ollaan jo myöhässä.

 

Olisi hyvä ymmärtää paremmin, että kuolema on aina muutos perheessä ja lähipiirissä. Siihen kuuluu jo kuolemaan johtavan sairauden toteamishetkellä ajatuksia ja tunteita, jotka koskevat nykyhetken lisäksi mennyttä ja tulevaa.

Sairastamisen ja kuoleman näkeminen hoidon näkökulmasta sekä avaa että sulkee mahdollisuuksia. Kuolema ei ole joukko fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia ja hengellisiä oireita vaan jotain enemmän. Hyvällä hoidolla kipuja voidaan vähentää ja ahdistusta lievittää. Silti kysymys ”mitä meille on tapahtumassa” ei ratkea lääketieteellisin keinoin.

 

Lääkäri Irja Idmanin sanoin ihmistä ja perhettä tyynnytellään. Se on positiivista ja turvallista realismia kohtaamisessa. Kun perustukset järkkyvät, seinien tapetointi ei riitä.

 


Palaa blogilistaukseen