Katoaako humanismi lääketieteestä ja erityisesti saattohoidosta

Professori Marja-Liisa Honkasalon mukaan elämme hyvinvointiyhteiskunnan jälkeistä aikaa, missä hyvinvointi alistetaan taloudelle. Terveydenhuollon sijaan syntyvät terveysmarkkinat, missä potilaat muuttuvat asiakkaiksi. Aiemman hoivan logiikan korvaa valinnan logiikka, jossa kaikki muuttuu mitattaviksi tavaroiksi. Sen oletus on, että potilas on rationaalinen valintojen tekijä. Honkasalon mukaan Suomessakin on suuri määrä ihmisiä, jotka eivät välttämättä kykene itsenäisesti tekemään valintoja. Heitä voidaan kutsua haavoittuviksi valitsijoiksi.

 

Kyse ei ole ainoastaan rahamarkkinoilla toimivasta asiakkuudesta, vaan sama kehitys tapahtuu julkisessa terveydenhuollossa. Palveluita tarjotaan järjestelmän näkökulmasta, eikä potilaan. Humanistisessa lähestymisessä potilas saa sellaista palvelua / hoitoa, minkä katsoo palvelevan parhaiten omaa elämäntilannettaan tai tarvettaan. Organisaatiolähtöisessä palvelussa määritellään ensin palvelun antaja ja sitten annetaan asiakkaan (joka järjestelmässä korvaa potilas-käsitteen) valita ottaako vai jättääkö tarjotun palvelun.

 

Saattohoitopotilas on hyvä esimerkki haavoittuvasta valitsijasta. Lähestyvän kuoleman johdosta potilaan kyky toimia rationaalisena valitsijana on usein merkittävästi heikentynyt. Tarve tuelle ja avulle sen sijaan lisääntyy sitä mukaa, kun vointi heikkenee ja kuolema lähestyy. Sekasorron tilassa oleva perhekään ei useinkaan toimi järkiperäisen valinnan pohjalta.

Kun apua tarjotaan potilaan näkökulmasta, häneltä kysytään millaista apua tai tukea tarvitset. Samalla ennakoidaan se, että tilanne etenee ja uusia ongelmia tulee esiin. Mahdollisen kriisin syntyä ennen on pyrittävä estämään se, tai vähintäänkin lieventämään sitä. Esimerkki huonosta saattohoidosta on keskittyminen jo syntyneisiin kriisi- tai ongelmatilanteisiin. Työterveyshuollossa puhutaan varhaisesta puuttumisesta työkykyä uhkaaviin tilanteisiin. Saattohoidossa se tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa helppoja kuolemia, joissa ei tarvita apua ja vaikeita kuolemia joissa apu on paikallaan. Tällainen näkemys saattaa olla osa saattohoidon medikalisointia. Toisinaan törmää sellaiseen ajatteluun, että potilaalle ei tarvitse tarjota apua jollei hänellä ole kipuja tai muita vaikeita oireita.

 

Kuolema on tapahtuma jota ei voi paeta. Se ei ole mielekäs elämän osa, vaan kuoleva kokee olevansa uhri joka ei tule selviämään tulevasta koettelemuksesta (kuolemasta). Kuolemalla ei ole myöskään kuolevalle ymmärrettävää tarkoitusta. Tämän ymmärtäminen on saattohoidon perusta.

 

Ymmärrys Terhokodin tarjoamaan apuun kuoleville ihmisille ja heidän läheisilleen on viime vuosina hiipunut terveydenhuollon ammattilaisten parissa. Katsotaan, että sairaala voi tarjota saman tuen ja avun. Usein tämä perustuu saattohoidon luonteen väärinymmärrykseen. On sanottu, että ellei ymmärrä kuolemisen keskeisen kärsimyksen liittyvän eksistentiaalisiin kysymyksiin, ei ymmärrä kärsimyksen luonnetta.

On hyvä, että tarjolla on laajemmin hoitoa kuoleville ihmisille. Tässä yhteiskunnallisessa vaiheessa, missä ihmisen sisäisen hyvinvoinnin sijaan korostetaan ongelmanratkaisua, ollaan kuitenkin tilanteessa missä saattohoidon humanismi on uhattuna. Paradoksaalisesti laajeneva avun tarjonta saattaa merkitä sen sisällön ohenemista.

 

Tässä tilanteessa saatetaan myös saattohoitokotien toiminta asettaa kyseenalaiseksi järjestelmän taholta. Samanaikaisesti potilaat ja perheet tuntevat saavansa jotain paljon enemmän, kuin mitä pelkkä sairaalalaitos on voinut tarjota. Meille toimijoille tilanne myös käy raskaaksi, kun joudumme sanomaan järjestelmän portinvartijoille : ”Antakaa meidän tehdä se, minkä hyvin osaamme ja mitä ihmiset aidosti haluavat”.


Palaa blogilistaukseen