Minun näköiseni saatto

En ole koskaan ollut kovin hyvä kestämään kipuja.  Yksi kaikkien jakama pelko kuolemisessa on kivun pelko. Saanko sellaista hoitoa etten joudu kärsimään ennen kuolemaani. Vaikka itse olen saattohoitolääkärinä tottunut vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kärsimys ole lopussakaan välttämätöntä, pohdin kuka minua hoitaa.

 

Olen nähnyt arvokasta ja kunnioittavaa hoitoa ja kyvytöntä ja välinpitämätöntä hoitoa. Joskus on tuntunut, että ihmisen pitää huutaa ”Hei se olen minä! Olen avuton ja säikähtänyt ja kaipaan turvallisuutta.” Se ei vielä riitä, että on olemassa järjestelmä jonka tulisi auttaa. Tarvitaan myös sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa, ja joiden mielestä se, että ihminen kärsii, on väärin ja siihen on tultava muutos.

 

Kuoleminen ei koskaan ole hauskaa. Kuulostaa näin sanottuna typerältä, mutta pitää sisällään sen, että se on aina luopumista, ja keskenjäämistä. Kun on kuoltava vaikkapa jonkin tappavan taudin seurauksena, kuolema saattaa toki olla pelastus jatkuvalta kuoleman odotukselta. Moni on kokenut ennen kuolemaansa, ettei jaksaisi enää olla voimattomana vuoteessa. Silti kuoleman tullessa korjaamaan pois, tapahtunut on lopullista.

 

Omalta saattohoidoltani odotan helpotusta tähän kuoleman odotukseen. Vaikka pelkään kipuja ja toivon niiden lievitystä, vielä enemmän toivon läheisyyttä, ystävällisyyttä ja lämpöä. Suuren osan siitä tuovat läheiset, mikäli on kyennyt eläessään säilyttämään heihin lämpimät suhteet. Myös hoitajilla ja lääkäreillä on suuri merkitys. Jos en pysty ymmärtämään mitä he sanovat tai he eivät ymmärrä mikä minulle on tärkeää, hoito muuttuu tukalaksi.

 

Se mitä en toivo hoidoltani saattohoitovaiheessa, on lääkäreitä jotka ovat kiireisiä. En myöskään kaiken osaavia ja kaikkitietäviä lääkäreitä tai hoitajia. En halua ympärilleni hoitohenkilöstöä, joka tarttuu sängyssä maatessani isovarpaaseeni ja kysyy mitä Juha-papalle kuuluu. Kun sekoilen, en toivo tulevani sidotuksi tuoliin kiinni. En halua TV:n olevan päällä kaiken päivää tajunnantasostani tai vaivoistani piittaamatta.

 

Sairaalan suurella osastolla yksilöllinen rauha saattaa merkitä sitä, ettei kukaan käy katsomassa. Haluan, että hoitaja nähdessään minun painaneen hälytysnappia ei ajattele minun ”istuvan hälytysnapin päällä” ja tuhlaavan hänen aikaansa.

Ihmisen oma historia säätelee sitä, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä taas eivät. Hyvässä saattohoidossa yritetään ainakin jossain määrin tunnistaa näitä tekijöitä ja toimia niiden mukaan. Historia voidaan nähdä myönteisinä ja iloa tuottavina asioina tai sieltä voidaan löytää rajoittavia tekijöitä. Olen ajanut jo vuosia Harley-Davidsonilla. Se voidaan nähdä vaikeutena hyväksyä ikääntymistään tai sitten haluna tehdä jotain, mitä ei ole aiemmin pystynyt toteuttamaan. Tupakoitsijoilla polttamista voidaan ajatella omana valintana, joka on johtanut keuhkosyöpään. Se voidaan saattohoitovaiheessa myös nähdä aktivoivana tekijänä, joka panee liikkeelle sairasvuoteelta.

 

Meillä kaikilla on oikeus vaatia hyvää hoitoa kuoleman edessä. Kaiken pohjana on, ettei tarvitse tuntea kipua tai muuta kurjuutta, mutta se ei vielä riitä. Hyvä saattohoito tekee elämän viimeiset ajat helpommiksi ja joskus jopa hyviksi. Kysymys on asenteesta ja kulttuurista. Jos toisen ihmisen kokee merkitykselliseksi, vaikka tämä onkin jo heikko ja kyvytön, voidaan toteuttaa sellaista humanistista hoitoa jonka kaikki ovat ansainneet.

 

Jos haluaisin pahimman vihamieheni kärsivän kuollessaan, laittaisin hänet yksin kotiin ja sanoisin että soita jos on vaikeaa. Kehottaisin myös perhettä antamaan potilaalle ”omaa tilaa”. Odottaisin niin kauan kuin mahdollista ennen kuin puuttuisin tilanteeseen. Puhuisin kliseillä ja syyllistäisin: ”Kaikkihan me kuolemme, se voisin olla hyvin minä sinun sijastasi. Oliko pakko polttaa niin paljon.  Minähän sanoin että sinun pitäisi hakeutua tutkimuksiin.”

 

Kuoleminen aiheuttaa perheessä kaaosta. Kun se muuttuu katastrofiksi, sitä on vaikea hallita. Jotta vältettäisiin ahdistus ja katastrofituntemukset, tukemisen tulee alkaa ajoissa ja riittävän hyvällä tavalla toteutettuna. Joskus ensimmäinen kotikäyntikertani potilaan luokse on ollut kuoleman toteaminen. Omassa saattohoidossani toivon tapaavani lääkärini hieman aikaisemmin.

 

(Julkaistu aiemmin Ilta Sanomissa 8.2.2014)

 

 


Palaa blogilistaukseen