Mitä olen oppinut saattohoitolääkärinä 20 vuodessa

Olen havainnut, että samalla kun toisen ihmisen kuolema on tullut tutummaksi, sen musertava vaikutus koko kuolevan lähipiiriin on muuttunut näkyvämmäksi. Kuolemaan liittyy aina erilaisia kärsimyksiä, surua ja kaipausta. Saattohoidon ymmärtäminen pelkäksi oirehoidoksi muuttaa kuoleman tarpeettoman usein lääketieteelliseksi tapahtumaksi. Kuitenkin kun ihminen kuolee, tulisi hänen saada toteuttaa kuolevan rooli, joka pitää sisällään jäähyväisten jätön, henkisen perinnön jättämisen ja arvokkuuden. Sen tulisi tapahtua turvallisessa ja auttavassa ympäristössä.

 

Saattohoito lähti Suomessa kehittymään verkkaisesti 1980-luvulla. Toki sitä ennenkin oli hoidettu kuolevia ihmisiä, mutta vasta tuolloin ryhdyttiin puhumaan saattohoidosta erityisenä hoidon alueena. Lääkintöhallituksen vuonna 1982 antamat terminaalihoidon ohjeet suuntasivat viranomaistaholta kuolevien hoitoa. Saattohoitokoteja ryhdyttiin suunnittelemaan 1980-luvun puolivälissä, jolloin suomalainen delegaatio vieraili Isossa Britanniassa tutustumassa hospice-liikkeen toimintatapoihin.

 

Saattohoito oli alkuun syöpäjärjestöjen käynnistämää toimintaa. Saattohoitokodit perustettiin ensin Tampereelle, sitten Helsinkiin ja myöhemmin Turkuun ja Hämeenlinnaan. Kaikkien näiden toimintaan sisältyi saattohoito-ajatuksen levittäminen, koulutus ja pyrkimys muuttaa hoitokulttuuria.

 

Ensimmäiset kymmenen vuotta ajatus siitä, että kuolevat ihmiset tarvitsisivat jotain erityistä, koettiin outona. Toimintansa alussa Terhokoti oli viiden vuoden ajan jatkuvasti taloudellisissa vaikeuksissa ja lakkautusuhan alainen.

 

Saattohoitokotien perustamisen lisäksi merkittävintä vuosien 1982 ja 2011 välillä on ollut saattohoidon tuleminen osaksi terveydenhuoltojärjestelmää. Juuri kukaan ei enää ihmettele, mitä saattohoito on eikä sen oikeutusta aseteta kyseenalaiseksi. Lääkäreitä ja hoitajia koulutetaan hallitsemaan oirehoitoa ja vuorovaikutuskeinoja tilanteissa, joissa ei enää ole parantavan hoidon mahdollisuuksia.

 

Saattohoidon tulevaisuuden haasteita on kuolevien lasten hoidon järjestäminen. Se voi tapahtua vain yhteistyössä keskussairaaloiden lastenklinikoiden kanssa. Lapsilla ja heidän vanhemmillaan on vaikean sairauden kohdatessa suuria ongelmia edessään. Lapset ovat vähemmälle huomiolle jäänyt ikäryhmä myös silloin, kun perheestä kuolee jompikumpi vanhemmista.

 

Myös ikäpyramidin toisessa päässä on kasvava ryhmä potilaita, joille vielä ei ole hyvin järjestettyä saattohoitoa. Kyse on muistihäiriöisistä syöpäpotilaista, joiden määrä kasvaa väestön ikääntymisen myötä. Tehostuneet syövänhoidot osaltaan lisäävät tämän ryhmän elinaikaa ja usein syntyykin ongelmia oireilun ja muiden hankaluuksien kanssa aivan loppumetreillä.

 

 

Kivunhoito


Kivunhoidon ongelma ei ole käytettävien vaihtoehtoisten lääkeaineiden puute, vaan pikemmin vaikeus arvioida potilaan kivun luonne ja kyseisen potilaan kivun hoidossa tarvittavan lääkkeen ja lääkeannoksen valinta, titraus ja seuranta. Saattohoitopotilaan kipulääkityksen valintaan on olemassa käyttökelpoisia ohjeistuksia.

 

Kivunhoidon mahdollisuudet ja käytäntö eivät täysin aina kohtaa. Vaikka osaamista ja välineitä on, toistuvasti tulee esiin, että niitä ei käytetä riittävästi tai oikea-aikaisesti. Kipu on alihoidettua, aktiivisia tautiin suuntautuvia keinoja käytetään, vaikka niillä aiheutetaan lähinnä vain sivuvaikutuksia. Potilaat ovat usein hämmentyneitä hoitojärjestelmässä etsiessään oikeaa instanssia auttamaan senhetkisessä tilanteessa.

 

Suuri osa elämän lopun terveydenhuollon kustannuksista syntyy kuitenkin muusta kuin palliatiivisesta tai saattohoidosta. Merkittävin kustannuserä on sairaalahoito. Elämän lopun hoitokustannuksista sairaalakulut muodostavat noin 66 – 75 %. Oikein toteutettu saattohoito on kustannustehokasta ja saattaa parhaimmillaan tuottaa terveydenhuollolle myös säästöjä.


Palaa blogilistaukseen