Onko onnellisuus hoidon tavoite

Lääkärin työssä, niin kuin kaikessa hoitamisessa, tavoite määrittää sitä mitä ja miten tehdään. Jos kirurgin tavoite on poistaa syöpäkasvain, työ on hyvin tehty kun kasvain on kaarimaljalla. Potilaan onnellisuuteen tulevaisuudessa vaikuttaa, onko koko syöpä poistettu. Vaikka kirurgilla olisi kuinka hyvät vuorovaikutustaidot tahansa, se ei auta potilasta jos kirurgi ei osaa leikata.

 

Yksinkertaisissa hoitotapahtumissa tekninen suoritus tuottaa hyvän tuloksen ja kaikki ovat onnellisia. Kun nuori ihminen sairastaa levinnyttä syöpää, joka ei ole parannettavissa, lääkärin tehtävä voi olla vastaanottaa koko perheen ahdistus lähestyvästä kuolemasta. Näissä kohtaamisissa kukaan ei koe onnea. Mikä silloin on hoitamisen tarkoitus? Lisääkö ahdistuksen jakaminen keskimääräistä hyvinvoinnin tunnetta? Vai tähdätäänkö tuolloin suurempaan onnellisuuteen joskus tulevaisuudessa?

 

Saattohoidossa kysymys miksi jotain tehdään ja kuinka siihen päästään, on keskeinen. Sillä hetkellä, kun läheinen ihminen on kuolemassa, hyvin moni ajattelee voinko koskaan enää olla onnellinen. Helsingin Sanomissa (18.8.2013) oli nekrologi, jossa kerrottiin ettei nyt kuollut henkilö ”koskaan päässyt yli syvästi rakastamansa vaimon poismenosta muutama vuosi sitten”.

 

Olen tänä kesänä ollut hoitamassa kolmea nuorta kuolevaa ihmistä. Kaikissa tapauksissa koskettavaa on ollut läheisten tuntema menettämisen tuskallisuus. Nuoren kohdalla se tuntuu erityisen vaikealta, vaikka läheisten ja potilaan kärsimys ei olekaan ikäsidonnaista. Aiemmin kesällä hieman iäkkäämpi nainen toistuvasti pyysi saada kuolla, koska lähestyvään kuolemaan liittyvä monimuotoinen ei-ruumiillinen kärsimys oli hänelle liikaa. Myös potilaan poika, joka kuukausia oli kuullut äitinsä kuolintoiveen, odotti vapauttavaa äidin kuolemaa.

 

Mikä näissä tilanteissa voisi tuoda onnellisuutta? Saattohoito ymmärretään usein väärin lääketieteelliseksi tai hoidolliseksi ongelmanratkaisuksi. Tapa hoidossa ojentaa perheelle yhteystiedot, joihin voi ongelmatilanteessa soittaa heijastaa näkemystä jonka mukaan kuoleminen on ongelma. Kuolema ei kuitenkaan ole ongelma, vaan koko lähiyhteisöä ja kuolevan ihmisyyttä järisyttävä lopullinen tapahtuma. Paras tulos hoidossa on saavutettu silloin, kun kuolema tapahtuu mahdollisimman suurta turvallisuutta tuntien.  Myös läheisille kuolemaa ennen, sen tapahtuessa ja sen jälkeen jää tunne, että he selviytyvät menetyksestä.

 

Haastattelussaan (HS 18.8.2013)  ”onnellisuusfilosofi” Frank Martela toteaa, että vanhusten hyvinvointiin vaikuttaa eniten inhimillinen kohtaaminen. Hänen mukaansa se ei kuitenkaan näy hoitamisen kulttuurissa, jossa tehokkuuden vaatimukset lisääntyvät. Yhä enemmän annetaan arvoa numeroille ja vähemmän sille miten hoidettava hoidon itse kokee. 

 

Onni on outo asia, mitä enemmän sitä tietoisesti tavoittelee, sen kauemmaksi se karkaa. Hoidossa onnellisuuden tavoittelu merkitsee koetun inhimillisen hyvän olotilan tavoittelua. Saattohoidossa taas se tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että ”olen mukana saattamassa, mukana matkalla”. Jos joku ajattelee, että kuolema olisi koskaan arkinen, helppo juttu, hän on väärässä. Lääkäriltä kuolee potilas, meiltä kaikilta kuolee äiti, veli, tytär tai ystävä. Potilaan kuolema voi olla ongelmallista, mutta äidin tai veljen kuolema on kaoottista ja järkyttävää.


Palaa blogilistaukseen