Kirjaklassikko - Henrik Tikkasen Yrjönkatu

Henrik Tikkanen sairastui syöpään 1979 ja kirjoitti kirjan ”Yrjönkatu” (WSOY 1980), jossa hän paitsi että kuvaa suhdetta puolisoonsa, kertoo ajatuksistaan kuolemasta. Luin kirjan vasta nyt. Suhde puolisoon ja kuolemaan samanaikaisesti tulee hyvin Tikkasen lauseessa :”Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskisi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas”. Tee mitä teet, mutta älä säälistä.

 

 

Kuolevaa ei jätetä. Tämä ajatus tulee useassa kohtaa Tikkasella esiin. Sodassa se tarkoitti, että kaveria ei jätetä. Haavoittuneet haetaan vaikka oman hengen uhalla. Syövän kohdalla se Tikkasen mukaan tarkoitti, että piti uhrautua. ”Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua”. Venyvä syöpäkuolema hävittää Tikkasen mukaan romantiikan. Syöpä on yhtä pitkäveteistä kuin sota. ” Ei tapahdu paljon mitään, ja jos jotain tapahtuu niin aina jotain epämiellyttävää”.

 

Kun romantiikka häviää,  ihmiset yrittävät sietää toisiaan. Paremmassa tapauksessa suhde muuttuu hoivasuhteeksi.  Sodassa yhteinen kohtalo johtaa ystävyyteen, mutta sairaudessa jokainen on yksin. Sitä ei voi jakaa edes sänkykumppanin kanssa kirjoittaa Tikkanen. Lääkärikin luo suhteen hoitamaansa sairauteen, ei kärsivään ihmiseen.

 

Äiti, isä ja uskollinen koira voi olla valmis vaikka uhraamaan henkensä lapsensa / isäntänsä pelastamiseksi. Näkemys kuvastaa tietysti kirjoittajan omaa historiaa. Toisaalta samat geenit muodostavat usein rakkautta vahvemman sidoksen. Koiraa ei tosin tällä argumentilla voi perustella.

 

Lainasin kirjassani ’Kuolevan kipu ja kärsimys’ (Duodecim 2001) Märta Tikkasta, hänen kertoessaan Henrik Tikkasen lähestyvästä kuolemasta. Kaikki värittyi kuoleman värein eikä Henrik Tikkasen omin sanoin ”kukaan ole koskaan välittänyt hänestä”.

 

Kuolemista ei voi lokeroida fyysiseen ja / tai psyykkiseen kokemukseen. Eikä ihmisiä kuolevan ympärillä voi jättää huomiotta. Tikkaselle oma kuolema ei välttämättä synnyttänyt pelkoa, mutta uhkaava tyttären kuolema tuotti sellaista kauhua jota hän koskaan aikaisemmin ei ollut kokenut.

 

Henrik Tikkasen kirja kertoo selkeällä tavalla kuolemisen monisäikeisyydestä.


Palaa blogilistaukseen