Kun mikään ei tunnu miltään

Elämää uhkaava sairaus luo usein varjon elämään. Jotkut sanovat elävänsä puolielämää syöpädiagnoosinsa kanssa. Ei jaksa, ei huvita tai ei pysty hankalien oireiden vuoksi menemään konserttiin, kauppaan tai vaikkapa tapaamaan ystäviä. Kyse ei välttämättä ole masennuksesta, vaan perspektiivittömyydestä. Miksi nähdä kuolemaa odotellessa vaivaa.

 

Läheisten kommentit ”ota itseäsi niskasta kiinni” tai ”ei voi jäädä sänkyyn makaamaan” pikemmin lisäävät voimattomuutta ja haluttomuutta kuin helpottavat. Lääkkeilläkään ei tässä tilanteessa juuri saa lisäpotkua.

 

On itse asiassa varsin loogista, joskin haitallista, ajatella ettei elämässä ole siinä tilanteessa mieltä. Mieli perustuu siihen että voi nähdä asioita hieman pidemmälle eteenpäin. Siinä mielessä ajatus syövästä kuolemantuomiona on psykologisesti osuva. Ihminen on ikään kuin kuolemansellissä odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Toisille tässä vaiheessa elämän ennusteen pieni piteneminen on lisärangaistus eikä toivottu asiaintila. Kuolema on päätepiste, joka lopulta lopettaa kuolemanodotuksen.

 

Elämänhaluttomuus ei välttämättä liity kipuihin tai muihin oireisiin. Usein tosin oireiden lievitys tekee tietenkin elämisestä miellyttävämpää kuin kivuliaana. Jos elämänhalun puute liittyy pelkoihin kuolemisen tavasta, lääkäri voi helpottaa kertomalla mahdollisuuksista lievittää valtaosaa kuolemiseen liittyvistä kärsimyksistä.

 

Elämän täytyy antaa jotain, mihin kiinnittyä jotta se olisi mielekästä. Kaikille läheiset ihmisetkään eivät sellaiseksi riitä. Toisinaan on jopa päinvastoin. Halu välttää tuskan ja vaivan tuottamista läheisille saattaa olla elämänhaluttomuuden yksi syy.

 

Halua elää on vaikea antaa ulkoapäin. Lääkärinäkin toisinaan valtaa ahdistus kun näkee, ettei omalla potilaalla ole mielestään mitään syytä elää. Usein tässä tilanteessa ihmiset sanovat, että olisivat valmiita kuolemaan millä hetkellä hyvänsä mutta jaksavat myös elääkin. Tosin kaikki tapahtuu pienemmällä intensiteetillä ja ilolla.

 

Ymmärtääkseni se, mitä läheinen, hoitaja tai lääkäri voi tehdä on hyväksyä potilaan näkemys. Hyvä on, elämästä on hävinnyt lähes kaikki merkitys. Onko mitään jäljellä? Toisinaan ei ole. Sen hyväksyminen saattaa olla todella hankalaa. Kun itsellä löytyy vaikeissakin elämänvaiheissa jokin seikka, mihin tarttua, toisilla toisinaan sitä ei enää ole. Mistä revitään iloa elämään kun levinnyt syöpä, ALS tai loppuvaiheen keuhkoahtaumatauti vaikeuttavat jokapäiväistä elämää, tautiin ei enää löydy hoitoa ja elämänennuste on muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Eikä mikään tule asiaa enää muuttamaan.

 

Vuosia sitten syöpätautilääkäri Rita Janes kirjoitti, että meillä lääkäreillä on paha taipumus odottaa, että potilaat joille kerromme ikäviä uutisia olisivat meille kiitollisia ja poistuisivat iloisina vastaanotolta hyvän palvelun jälkeen. Ettei meitä ahdistaisi?

 

Saattohoidon yksi tehtävä on vähentää ihmisen kokemusta siitä, että vaikean diagnoosin jälkeen elämä olisi yksinomaan kuoleman odottelua. Ei pidä kuitenkaan hämätä itseään luulemaan että voisi muuttaa kaiken hyväksi. ”Kyllä tämä tästä” asenteen sijaan siirryttään ”olen pahoillani, mutta myös käytettävissäsi tarvitessasi” asenteeseen.


Palaa blogilistaukseen