Stimuloivia tapaamisia

Onko onnellisuus tunnetila ? Voiko olla yhtä aikaa onneton ja onnellinen. Entä toivoton ja säilyttää silti toivonsa. Näistä keskustelin äskettäin Heimo Langinvainion, Pekka Mustosen ja muutaman muun henkilön ja myöhemmin Mikko Kuustosen kanssa. Pitääkö olla joko tai vai voiko olla sekä että. Pystyykö ihminen toivomaan kuolemaansa ja silti on kykenevä elämään? 

 

Mitä silloin halutaan kun halutaan olla onnellisia? Onko se sitä, että on kivaa. Onnelliset ihmiset ainakin elokuvissa nauravat ja usein kokevat jotain, joka onnellistuttaa heitä. Kuten rakkaus tai ystävyys. Onnellisuuteen liitetään toisinaan jako siihen, että vapaa-ajalla on suurempi todennäköisyys olla onnellinen kuin töissä. Työ on pakkoa ja vapaa-aika ; niin nimensä mukaan vapaata. Voisiko olla toisinpäin. Vapaa-aika on helppoa, joskus sisällötöntä tai merkityksetöntä. Onko se onnetonta? Ei välttämättä. Pelkkä oleminen voi onnellistuttaa. Kykenemättömyys vain olla voi tuottaa uudenlaisia pakkoja. Täytyy touhuta. Pitää suorittaa. Jos ei muuta niin laatuaikaa ja laadukkaita harrastuksia.

.

Vapaa-aika voi olla tylsää. Työssä pystyy tekemään asioita, joilla saattaa olla merkitystä. Kuten armeijan rekrytoijat sanovat houkutellessaan ihmisiä puolustusvoimiin. Merkityksellisyys on yksi onnellistuttaja. Vaikka ei hymyilytä, silti voi olla tyytyväinen.

 

Kuoleman edessä onnellisuus on vaikeaa, jos onni tarkoittaa elämän jatkumista. Onko se silti mahdollista? Tunnen tai tunsin ihmisiä, joille elämän lyhytaikainen jatkuminen vailla tulevaisuutta merkitsi syvää epätoivoa ja onnettomuutta. Suhteellinen hyvinvointi oli merkityksetöntä. Se saattoi tarkoittaa, että voin elää mutta haluaisin kuolla. Tai että en voi elää tämän kuoleman varjon kanssa.

 

Jos onni on merkityksellisyyttä, voi olla onnellinen vaikka kuolee. Ihmiset ympärillä kertovat ja kokevat edelleen, että  kuoleva ja hänen tekonsa ovat tärkeitä.

 

Sama pätee toivon suhteen. Tilanne voi tuntua (ja ollakin) toivoton, mutta ihminen ei. Silloin toivo liittyy siihen jalanjälkeen jonka jättää. Sen ei tarvitse olla historiaan jäävä sävellys. Se voi olla puoliso, joka jaksaa hoitaa kuukausia vaikeasti sairasta kumppaniaan. Tai lapset, jotka tulevat katsomaan vaikka oma ulkonäkö hirvittää hoitajiakin.

 

Saattohoidossa konkretisoituu klisee ”niin kuolee kuin on elänytkin”. Toivo ja onni eivät ole vain tämänhetkisiä, vaan liittyvät myös historiaan. Kun on saanut viimeistellyksi suuren historiallisen romaaninsa, muutetuksi maailmaa, ollut merkittävä ihmisenä läheisilleen voi todeta olevansa suhteellisen onnellinen.


Palaa blogilistaukseen