Kärsimys ja eutanasia

Eutanasia keskustelu on osoittautunut erinomaiseksi retoriseksi temmellyskentäksi jo varsin pitkän aikaa. Vastustajat vastustavat ja puolustajat puolustavat. Eutanasia tarkoittaa hyvää kuolemaa. Alun perin Schopenhauerin mukaan hyvällä kuolemalla (eutanasialla) tarkoitettiin vanhuuden hiljaista hiipumista kohti kuolemaa.

 

 

Eutanasiakeskustelussa sanotaan, että ihmisen surmaamista tarkastellaan hyvässä tarkoituksessa missä aloite on tullut potilaan omasta pyynnöstä tilassa,jossa kärsimykset ovat sietämättömiä.  Kärsimyksiä ei ole kyetty lievittämään. Jo tämä pitää sisällään joukon vaikeita määrittelykysymyksiä. Mikä on hyvä tarkoitus ?  Onko niin, että hyvä tarkoitus muuttuu yhteiskunnallisesti? Eikö ole mitään yleisinhimillistä hyvää tarkoitusta johon voisi nojata? Milloin pyyntö on ihmisen oma? Olen aiemminkin kiistellyt siitä, onko olemassa autonomista yksilöä, jonka pyynnön voisi katsoa olevan tämän oma tahtonsa. Voidaanko joskus pyynnön  katsoa lähtevän jonkun muun tahdosta. Vai onko aina niin, että ihmisen esittämä pyyntö on aito oma tahto?

 

Mikä on kärsimys ja milloin se on sietämätöntä. Kuka sen määrittelee. Kärsivä itse? Se taho joka toteuttaa eutanasian? Olemassa olevissa eutanasiakäytännöissä kärsimyksen määrälle tulee saada hyväksyntä. Kuka arvioi ja millä mittapuulla? Jos ei voida määritellä kriteereitä sietämättömälle kärsimykselle, niin kuin mielestäni ei voida, rajoitetaan aina myös potilaan itsemääräämistä.

 

Itsemääräämisoikeuden ja lääketieteellisen paternalismin vastakkainasettelu on värittänyt myös eutanasiadebattia. Antti Linkolan[i] esittämä kanta, että kuolemantoiveen toteuttaminen olisi potilaan autonomian kannalta oikein, mutta hänen kokonaisetunsa vastaista, johtaa ongelmalliseen tilanteeseen. Voidaanko toive kuolla määritellä patologiseksi tilaksi? Onko kyse masennuksesta? Pohjimmiltaanhan kyse on siitä, kuka määrittelee kokonaisedun ja sen saavuttamiseen tarvittavien keinojen oikeutuksen. Kun potilas esittää toiveen kuolla lääkärin on yleensä syytä vetää henkeä ja aloittaa keskustelu potilaan kanssa kuolintoiveen taustoista. Potilaan esittämä toive kuoleman jouduttamisesta on sekä osoitus luottamuksesta siihen lääkäriin jolle toive kerrotaan, että keskustelunavaus potilaan omaa kuolemaa koskettaviin kysymyksiin. Kliininen työ on osoittanut, että jokainen saattohoitovaiheen potilas pohtii omaa kuolemaansa. Mikäli lääkäri ei koskaan päädy keskustelemaan potilaan kanssa näistä kysymyksistä, on hänen kenties syytä pysähtyä pohtimaan miksi näin on.

 

Moni ihminen on sellaisessa tilassa, jota ulkopuolinen arvioija pitää kärsimyksenä. Osittain tähän on johtanut parantunut sairaanhoito ja osin lisääntynyt hyvinvointi. Elämme kauemmin ja kuolemme hitaammin. Nopean nälkäkuoleman tai väkivaltaisen kuoleman sijaan on tullut hidas rapistuminen.

 

En näe että elämällä olisi itseisarvo riippumatta sen sisällöstä. Ihminen elävänä organismina vailla kykyä ajatteluun ei sama kuin tietoinen ihminen. Toisaalta ei voida myöskään ajatella että olisi olemassa jokin ihmisarvon raja, jonka jälkeen elämä olisi oikeutettua lopettaa.

 

Eutanasian oikeutuksesta keskusteltaessa keskeiseksi argumentiksi on nostettu yksilön oikeudet. Ihmisellä on katsottu olevan oikeus päättää omasta kuolemastaan. Riippuvaiseksi joutuminen ja ihmisarvon menetys täysin autettavana vuodepotilaana edustavat tällöin tilaa jossa autonomisella ihmisellä katsotaan olevan oikeus valita kuolema. Vastaväitteenä tälle on esitetty ettei yksittäisen ihmisen kuolema ole pelkästään hänen vapaan tahtonsa asia, vaan se on myös yhteiskunnallinen kysymys, jossa on kyse sosiaalisista arvoista .

 

Mikä ero on sillä, että surmataan ihminen ja sillä että vaivutetaan hänet tiedottomaan tilaan kunnes hän kuolee. Periaatteessa ero on siinä, että nukutus on tila josta voi palata. Mutta miksi palauttaa ihminen kärsimyksen täyteiseen elämään. Ja jos ajatus on palauttaa hänet, onko kyseessä kärsivän ja kuolevan ihmisen sedaatio?

 

Lääkäri voi helpottaa omaatuntoaan ajattelemalla, ettei sedatoimalla halua surmata potilasta. Yhtälailla voi ajatella, ettei hengityskoneesta irrottamisen välitön seuraus olisi kuolema.  Vastauksen etsiminen kysymykseen  onko sietämättömän kärsimyksen edessä oikeutettua surmata ihminen on yhtä vaikeaa kuin kysyä elämän tarkoitusta. Elämän tarkoitus on elämä. Kärsimys liittyy usein kuolemaan, eikä ole itsestään selvää että helpoimman tien etsiminen olisi kaikkien edun mukaista. Toisaalta jos elämä nähdään taakkana, edustaa elämän lopettaminen potilaalle moraalista hyvää. Eutanasian käytännön toteuttamiseen liittyy lisäksi psykologisia ja sosiaalisia vaikeuksia. Lääkärille kuoleman tuottaminen ei ole toimenpiteenä samanarvoinen kuin sappileikkaus

 

Saattohoitokaan ei voi  vastata tilanteisiin, joissa kärsimys muodostuu arvottomuuden ja turhuuden tunteista. Nämähän useimmiten ovat eutanasia pyyntöjen takana. Eksistentiaalinen tyhjyys on hankalasti autettavissa hoidollisin keinoin. Eutanasia nähdään usein myös optiona odotettavissa olevan kärsimyksen ehkäisemiseksi. Hollantilaisissa tutkimuksissa eutanasiatoiveen takana oli usein toive lisäkärsimyksen välttämisestä tai pelko tulevasta kontrollin menetyksestä.

 

 Saako saattohoitopotilas kuolla keuhkokuumeeseen? Nykyään jos potilas on riittävän vanha ja heikko - saa. Entä keuhkoemboliaan? Kohonneeseen aivopaineeseen? Epilepsiaan? Rytmihäiriöihin?  Ravinnon ja nesteen vähyyteen?  Lääkintöneuvos Carl-Erik Vaenerberg on useasti muistuttanut, että johonkinhan meidän on kuoltava! Onko parempi, että hoidan embolian tänään jotta potilas saisi kuolla hyväksytysti varsinaiseen syöpäänsä huomenna. Vai onko kysymys aikatauluista. Jos on, missä menevät rajat.

 

 Hollannissa tehdään noin 3200 eutanasiaa vuosittain. Erään tutkimuksen mukaan eutanasia perheet pärjäävät paremmin kuin muiden syöpään kuolleiden perheet. Kertooko tämä eutanasian paremmuudesta vai riittävän tuen puutteesta syöpään kuolevien perheille. Eutanasia-prosessiinhan liittyy varsin intensiivinen terveydenhuollon interventio. Voisi kuvitella lisätuen antamisen vielä eläville ihmisille ja heidän perheilleen (=saattohoito) helpottavan osaa kärsimyksistä ja tulevaa perheen selviytymistä.


Palaa blogilistaukseen