Luonnollinen kuolema?

Kuinka voitaisiin määritellä luonnollinen kuolema?  Vakuutusyhtiöille kysymys on helppo: muu kuin onnettomuuteen tai henkirikokseen liittyvä kuolema. Ei kuitenkaan tarvitse kuin lukea Ivan Illichiä huomatakseen kysymyksen kompleksisuuden. Onko kuolemisen yhteydessä luonnollisuus ehdotonta vai suhteellista – liukuva raja. Bioetiikassa ja saattohoidossa tätä kysymystä joudutaan pohtimaan käytännön tasolla päivittäin.  

 

 

 

Aivan tiukasti ajatellen ainoa luonnollinen kuolema on apoptoosi – solukuolema. Se on hetki, missä elimistön solut ovat tulleet aikajanansa päähän. Ihmisellä se lienee noin 130 vuotta. Vaikka olen tehnyt tuhansia kuolintodistuksia, en koskaan ole merkinnyt kuolinsyyksi apoptoosia. En välittömänä enkä peruskuolinsyynä.
Lääketieteessä kuolemisella on aina syynsä. Me emme kuole vanhuuteen, sille ei ole diagnoosinumeroa. Emme myöskään muuhun elintoimintojen hiipumiseen. Omaiset kysyvät usein, mihin heidän läheisensä kuoli. En useinkaan tiedä sitä siinä merkityksessä mikä oli se viimeinen tekijä joka vei hengen.


Kuolemalla on siis syynsä. Voisi ajatella, että kuolema on itse asiassa seurausta lääketieteen kyvyttömyydestä poistaa kuolemaa aiheuttava tauti. Silloin taudista johtuva kuolema ei itse asiassa olisi luonnollinen, vaan kuoleman rajapyykki olisi tieteellisesti siirrettävissä lääketieteen kehittyessä.
Jos kuolema on seurausta toisen ihmisen teoista, se katsotaan ei-luonnolliseksi. Jos taas kuolemiseen ei liity tappamisen tarkoitusta, tai vähintäänkin kuoleman tuloa välillisesti ihmisen (myös omien) tekojen seurauksena, se olisi luonnollista.

 

Kuolema liittyy lääketieteessä yleensä sairauksiin ja tapaturmiin. Se on hoidon ei-toivottu lopputulos. Toisaalta etenkin vanhuksien kuolemaa on alettu pitää normaalina tapahtumana, jota ei saa edes yrittää estellä, kun sen aika on. Tämä on johtanut osaltaan vaikeuksiin määrittää ne tilanteet, joissa hoidon jatkaminen tai aloittaminen on suotavaa. Käsitteet saattohoito, eutanasia ja totuttu hyvä hoitokäytäntö ovat sekoittuneet.

 

Saattohoito on kuolevan ihmisen kuolemisen helpottamista. Se toisaalta myös pitkittää ihmisen elämää, estämällä tätä kuolemasta esimerkiksi kipusokkiin. Siten saattohoidossa kuoleminen ei tiukasti täytä luonnollisen kuoleman kriteereitä. Kuolemiseen puututaan inhimillisellä toiminnalla. Toisinaan pitkittämisen sijaan elämää lyhennetään sillä varjolla, ettei kuolevan tarvitsisi kärsiä sietämättömiä henkisiä tai fyysisiä tuskia.
Kun etenevän sairauden parantavat hoidot eivät enää ole mahdollisia, joudutaan tekemään uusi hoitolinjaus. Tavoitteeksi tulee kuolemaa lähestyvän ihmisen loppuelämän oireettomuuden ja elämän mukavuuden lisääminen. Edellytyksenä uudelle hoidon suuntaamiselle on, että lääkäri havaitsee potilaansa olevan kuolemassa. Tämä ei aina ole osoittautunut helpoksi.

 

Ihmiset ovat elämänsä lopussakin usein varsin ambivalentteja, jolloin voi olla vaikeaa toteuttaa saattohoidon periaatteita. Kirurgilta odotetaan, että hän poistaisi kuolemaa tuottavan syövän tai tekisi toimenpiteellään irtisanoutuneen elimistön osan taas toimivaksi. Potilas ei halua kuolla, mutta ei oikein enää jaksa elääkään.

 

Luonnollinen kuolema nykyään saattaisi olla kovin tuskallinen ja harva meistä sitä tahtoisikaan. Me haluamme aktiivisia toimia sairauden kukistamiseksi ja kärsimyksen lievittämiseksi.
Kysymys siitä, onko hyvä tapa edesauttaa kärsimyksetöntä kuolemaa jouduttamalla kuoleman tuloa on myös sidoksissa siihen kulttuuriin ja siihen inhimilliseen tilanteeseen missä se esitetään. Me haluamme toisaalta autonomiaa, toisaalta pitkää ikää ja vielä toisaalta miellyttävää ja kärsimyksetöntä elämää.
Mitä luonnollista on kuolemisessa sairaalassa vatsa auki leikattuna, ravintoa letkusta saaden sekä kykenemättä asentoa vaihtamaan. Mitä epäluonnollista on kuolemisessa omasta pyynnöstään rauhallisesti lääkeaineiden huumaamana.
Kysymys ei ole luonnollisuudesta vaan välittämisestä. Tehdään toisille se mitä haluaisimme itsellemme tehtävän. Oli tämä periaate sitten kantilainen tai kristillinen.


Palaa blogilistaukseen