Mitä potilaan kuolema herättää lääkärissä

Kuoleman herättämiä tunteita voi tarkastella psykologisena kysymyksenä tai henkilökohtaisena subjektiivisena kokemuksena. Teoreettiset hahmotukset kuolemaan liittyvistä mentaalisista tapahtumista eivät mielestäni ole mielenkiintoisia. Siispä aionkin seuraavassa keskittyä siihen, miltä tuntuu kun potilas tekee kuolemaa tai kuolee. Samalla puhun kuolemiseen liittyvistä lääkärin päätöksistä ja valinnoista.

 

 

Voisin jakaa karkeasti tapahtumat kärsimyksen herättämiin tunteisiin, kuolemista edeltäviin hetkiin, kuolemiseen sekä tunteisiin kun potilas on kuollut ja kohdataan läheiset. Luonnollisestikin tunteet noudattavat koko tunnekirjoa, positiivisesta negatiiviseen. Tosin työnohjaajieni mukaan tunteita ei voi jakaa positiivisiin ja negatiivisiin. Sellaisilta ne kuitenkin toisinaan tuntuvat. Puhun siis tunteista tunnereaktioina. Väsyttää, raivostuttaa, riemastuttaa, ahdistaa jne.

 

Tunnetaakka sinänsä voi uuvuttaa. Liiallinen määrä suuria tunteita lyhyessä ajassa tuntuu suorastaan painona harteilla. Samoin kohtuuttomalta tuntuva kasautunut kärsimys, kuten nuorella parilla jossa toinen sai aivokasvaimen ja toisella todettiin MS tauti. Käynnilläni heidän kotonaan tunsin, että jokin vääryys tässä on täytynyt tapahtua. Martti Lindqvist on sanonut, että vaikka lääkäri selviytyisikin niistä murheista joita yksittäiset potilaat aiheuttavat, suuri määrä kuolemia kasautuu ja vie voimia. Olen ajatellut, että kärsimyksen ja kuoleman jatkuva kohtaaminen kuluttaa lääkäriä niin kuin meri rantakalliota.

 

Kuoleva ihminen aiheuttaa lääkärille ammatillista avuttomuutta ja riittämättömyyttä. Vaikka parhaassakin tapauksessa saan kivun, pahoinvoinnin ja hengenahdistuksen lievittymään, oireet palaavat taudin edetessä. Sellainen tilanne, jossa saisi pysyviä positiivisia vaikutuksia aikaiseksi on harvinainen. Kuitenkin joka päivä kun joku kertoo jotain mitä olen saanut aikaiseksi, riemastun. Esimerkiksi kun vuoteeseen joutunut prostatasyöpäpotilas kertoi oksikodonin aloittamisen jälkeen päässeensä vuoteesta liikkeelle ja auttamaan puolisoaan.

 

Lääkäri joutuu tekemään päätöksiä, jollaisten eteen muiden ammattien harjoittajat eivät joudu. Keskustelussa eutanasiasta ihmisillä, jotka eivät joudu sitä täytäntöön panemaan on usein selkeä näkemys asiasta. Minä joudun päättämään hyvin usein sellaisista potilaan tulevaisuuteen vaikuttavista asioista kuten palliatiivinen sedaatio tai muut aivan loppuvaiheen oirehoidolliset toimet. Tuntuu toisinaan, että valtaosa ihmisistä ajattelee että nämä päätökset on helppo tehdä. Kaikki ne lääkärit, jotka tekevät tämänkaltaisia päätöksiä varmaankin ajattelevat kuten minä : onko tämä hetki aivan varmasti se oikea hetki, onko tämä varmasti se ainoa oikea ratkaisu.

 

Jos potilaiden kuolema herättäisi vain avuttomuutta, väsymystä ja riittämättömyyttä ei työtä jaksaisi kovin kauaa. Ihmisen kuolema ja kärsimys synnyttää myös myötäelämistä, jaettua ihmisyyden tunnetta ja ammatillista iloa osaamisesta. Useat kollegat joita olen tavannut, kertovat nimenomaan siitä globaalista tunteesta joka liittyy käsitteeseen välittäminen. Moraalisen oikeutuksen ja empatian tunne joka ihmisessä syntyy ei ole uskontoon tai kulttuuriin sidottu.

 

Sanotaan että kuoleva on kuollessaan ambivalentti. Hän haluaa samanaikaisesti elää ja kuolla. Hoito johtaa helposti siihen, ettei hän voi tehdä kumpaakaan. Myös lääkäri on hoitosuhteessaan ristiriitaisten tunteiden vallassa. Mutta näin se vain on. Josko elämä on vaikeaa, niin on kuoleminenkin. Päällimmäinen oma tunteeni on, että elämä on hauras muta kiitos kuitenkin siitä. 


Palaa blogilistaukseen