Vanhenemisesta

Luin juuri Merete Mazzarellan kirjan `Matkalla puoleen hintaan – eläkkeelle jäämisen taidosta` (2010). Sain sen jouluksi ja tänä aamuna alkanut vilustuneisuus teki kotiin jäämisen mahdolliseksi. Olen aina ihaillut Merete Mazzarellan tapaa kirjoittaa ja tämä kirja, tai ehkä myös sen aihe, synnytti tarpeen kirjoittaa sivuhuomautuksia.

 

 

Olen itse 57 vuotta vanha. Nousu sängyltä, missä olin lukenut selällään maaten tuotti vaikeuksia. Selkä oli kipeytynyt pitkällisestä paikallaan olosta. Kun pääsin kirjoittamaan, en enää muistanut mikä kirjan nimi olikaan.  Kävin makuuhuoneessa tarkastamassa. Palatessani huomasin jättäneeni lukulasit yöpöydälle.

 

Kuten Merete Mazzarella, en minäkään tunne olevani vanha. Uutisissa tosin toistuvasti puhutaan 55 vuotiaista ikääntyneistä työntekijöistä, joille ei tahdo enää löytyä hyötykäyttöä. Omassa työssäni saattohoitolääkärinä yhä useampi potilas on syntynyt myöhemmin kuin minä.

 

Olivatko asiat ennen paremmin? Tätä kysymystä pohditaan kirjassa useassa kohtaa. Tai oikeastaan sitä, mitä olivat  nuo ajat ennen ja mitä tarkoittaa että jokin olisi ollut paremmin.

 

Mazzarella kirjoittaa, että eläkkeelle siirtyminen tarkoittaa että voi kuolla milloin tahansa. Hän kylläkin jatkaa, että kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa. Yksi osa vanhenemista on, että kuolema muuttuu todellisemmaksi. Omissa keski-ikäisten miesten porukoissa kuolema on tullut naisten ohella puheenaiheeksi yhteisissä tapaamisissa. Eikä enää puhuta isovanhempien tai edes vanhempien kuolemasta vaan omasta.

 

Mitä iloa vanhuudesta on?  Onko vanheneminen lainkaan biologista tai edes kronologista, vai onko se (kuten ymmärrän kirjailijan sanovan) sosiaalista. Mazzarella kirjoittaa, että eläkkeelle jääminen saattaa olla se mikä saa ihmisen yhtäkkiä vanhenemaan. Tuo vanheneminen ei tapahdu pelkästään muiden silmissä, vaan sisäistettyjen vanhenemiskoodien kautta.

 

Kuulun itse niihin, jotka ostivat moottoripyörän 45 vuotiaana. Oliko se sitten epätoivoista takertumista nuoruuteen vai yritys tehdä jotain villiä ja vapaata. En tosin koskaan ole havainnut moottoripyörällä ajamiseeni liittyvän mitään villiä. Olen havainnut ärtyväni mainoksista, missä eläkeläiset hyppäävät viimeisenä työpäivänään moottoripyörän selkään. Nykyään ajaminen on vetoista ja siinä tulee usein kylmä. Virtsaamaankin täytyy pysähtyä useammin kuin ennen.

 

Aloin ottamaan laulutunteja marraskuussa. Tuli selkeästi tarve tehdä jotain muuta kuin mitä yleensä tekee. Ja oppia jotakin sellaista mitä työssään ei voi käyttää hyödyksi. Tai voinhan laulaa potilaskäynneillä. Hoitajatkin usein laulavat töitä tehdessään potilashuoneissa. Olen aina ollut työkeskeinen ja tekemiseen on useimmiten sisältynyt sivumaku jonka mukaan siitä tulee olla hyötyä työssä. Kirjaa lukiessa olen hakenut hyviä sitaatteja luennoille.

 

Laulaminen on jotain, mitä en opi ja tuskin koskaan laulankaan niin että joku muu kuin laulunopettaja on kuulemassa. Silti se tuntuu jotenkin oleelliselta. Termi oleellinen kuulostaa mielestäni tässä yhteydessä hyvältä. Se on merkityksellistä vain minulle ja minua varten. Kenties tämäkin on vanhenemista. Ehkä siinä on sävyä halusta saada muistokirjoitukseen maininta että hän harrasti laulamista. Tekeehän se joviaalimman vaikutuksen. Mazzarella kirjoittaa oppimisesta tekemisen itsensä vuoksi. Tulemisesta joksikin.

 

Vanhempana voi sanoa vapaammin mitä ajattelee. Ei tarvitse kantaa huolta siitä mitä ympäristö ajattelee. Se voi toisaalta tarkoittaa, ettei kukaan ota puheita tosissaan. Mutta se voi myös tarkoittaa, kuten Mazzarella kirjoittaa että voi olla vapaammin kriittinen. Harrastaa ideologiakritiikkiä.


Palaa blogilistaukseen