Toiseus kuolemisessa

Lukiessani Owe Wikströmin kirjaa "Läsnäolon taito" sain oivalluksen. Wikströmin ajatus sosiaalisesta ohentumisesta sopii erinomaisen hyvin selittäjäksi sille, miksi läheisen ihmisen saattohoitaminen on meille kullekin tärkeää. Kun minulle läheinen ihminen kuolee, ei jää muita vaihtoehtoja kuin olla läsnä ja lähentyä tai sitten olla välinpitämätön.

 

 

Lähes aina ihmisten lähentyminen kuolemaa ennen koetaan hienoksi ja merkitykselliseksi kokemukseksi. Luopuminen on surullista, mutta useimmiten väistämätöntä ja tunne mukana olemisesta ja välittämisestä kantaa pitkään. Usein välinpitämättömyys johtuu aiemmista omista kokemuksista. Aikaisempi hylkääminen toistuu kuoleman tullessa. Vaikka se on ymmärrettävää, siitä useimmiten jää syvä arpi.

 

Elämän hauraus tulee käsinkosketeltavaksi. Hyvin onnistuneessa saattohoidossa unohtuu hetkeksi oman elämän keskeisyys ja tärkeys ja myös varmuus asioiden jatkuvuudesta näkyy niin absurdina ajatuksena kuin se todellisuudessakin on.

 

Elämässä nykyään on varsin harvoja hetkiä, joissa voi pysähtyä aidosti pohtimaan muita ihmisiä kuin itseään. Kun kuolema on lähellä, joutuu ajattelemaan nykyisyyden lisäksi menneisyyttä. Mitä tämä henkilö on minulle merkinnyt. Vai onko niin surullista, ettei hän merkinnyt eikä merkitse mitään. 

 

Joskus pysähtyminen tai edes hiljentäminen on vaikeaa. Törmään toisinaan tilanteisiin, jossa läheiset eivät voi jättää projektejaan tai lykätä matkojaan tai surevat pilalle menevää lomaansa perheenjäsenen kuoleman vuoksi. 

 

Useimmiten läheisen lähestyvä kuolema merkitsee Wikströmin sanoin jarrutusta. Merkitykset koostuvat elämässä uuteen järjestykseen. Sosiaaliselle ohenemisella Wikströn tarkoittaa, että ihmissuhteita on aiempaa enemmän mutta pinnallisempia. Kohtaamiset ovat vähämerkityksisempiä. Läheisen tehdessä kuolemaa asiat ovat toisin. "Kuoleman mustat linnut istahtavat vierellemme hiljaisuudessa" (Wikström) Pakoon ei oikein pääse.

 

Hyvä saattohoito on läheisyyden tekemista mahdolliseksi ja turvalliseksi. Kuoleman vieraus tai toiseus tekee nykyään vaikeaksi uskaltaa pysähtyä sen äärelle. Kuolevan ihmisen hoitaminen on myös läheisyyden mahdollistamista siten, että tämä kykenee kivutta ja vailla kärsimystä kohtaamaan merkitykselliset ihmiset.

 

Läsnäoloa ja kohtaamista vaikeuttaa huonosti tai vaillinaisesti toteutettu kuolevan saattohoito. Siksi mekaanisesti toistettu kivun hoito tai turvaa tuottamaton vuorovaikutus saattaa tehdä kuolemisen tuskallisemmaksi niin potilaalle kuin läheisillekin. 

 

"Liikkuessamme kuoleman odotushuoneissa aktivoituu oma työstämätön surumme elämisen ehtojen julmuudesta "(Wikström). Saattohoidossa kuolema esiintyy omalla nimellään (Zygmunt Bauman). Se että kuoleman toiseus ainakin osin riisutaan ja kutsutaan sitä sen omalla nimellä poistaa kuolemalta osan sen kauheudesta. Samalla yhdessä kuolemasta puhumalla se voidaan asettaa omalle paikalleen läheisten keskinäisessä yhteydessä.


Palaa blogilistaukseen