Kuinka puhua kuolemasta jota ei ole itse kokenut

Tunnustan heti alkuun velkani Pierre Bayardille[1] , jonka kirjaa tosin en vielä ole kuin selaillut. Ajatuksen tähän lähestymistapaan sain kuitenkin häneltä. Kirjan lukeminen on – toivottavasti – eri asia kuin oma tai toisen kuolema.  Ei-lukijan ja lukijan erottelun keinotekoisuus on kenties tuotavissa kuolemisen ajatuksen käsittelyyn.

 

Kuolemasta puhuessamme, puhumme aina jostain mitä emme itse ole kokeneet. Tosin asiasta on olemassa eteerisempiäkin näkemyksiä. Kyse on tuntemattomasta kuolemasta.

 



[1] Pierre Bayard : Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2008.

 

Kuinka puhua asiasta, mistä ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Bayardin mukaan tuolloin voidaan viitata universaaliin (kuolemaan), missä yksityisen kuoleman merkitys on lähinnä ajatuksia sekoittava. Yksittäisestä kuolemasta puhuessamme, emme puhu enää kuolemasta vaan ’hänen kuolemastaan’. Puheeseen tulee emotionaalisia ja henkilöhistoriallisia elementtejä sekä merkityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä kuolemisen kanssa. Puhe siirtyy menetyksiin, luopumisiin, suruun ja muihin meidän ja edesmenneen suhteisiin viittaaviin seikkoihin. Kun siis puhumme jonkun yksittäisen henkilön kuolemasta, puhumme itse asiassa itsestämme.  

 

Kuolemankeskustelun paradoksit Gustav Molanderin mukaan[1] ovat siinä, että puhumme kuolemasta yleisellä tasolla ja kuolema sijoitetaan loogisen tieteen kategoriaan. Tunteet, mielikuvat ja uskomukset ovat jääneet taka-alalle. Keskustelussa syntyy kiusaus totalisoida omia kokemuksiaan kaikkien kokemuksiksi.

 

Kuolemiseen ei kuitenkaan liity (ainoastaan) merkityksiä universaalisella tasolla. Kuten Ivan Iljitsin kuolemassa[2] todetaan, tämä kärsimys ja kuolema – miksi? Vastaus on, ei miksikään, muuten vain. Universaalista kuolemasta puhuminen kuolevan tai surevan kanssa ei ole kovin lohduttavaa. Se on selkeästi puhetta väärässä kontekstissa.

 

Tuntemattomasta kuolemasta puhuminen kuolevan kanssa on kuurojen keskustelua[3] . Kuoleva haluaisi puhua sisäisistä kokemuksistaan ja toinen osapuoli (sinä) haluaa keskustella erilaisesta ja yhteen sovittamattomasta kokemusmaailmasta (kulttuurista, jos haluatte). Toisinaan ei-kuoleva puhuu omasta peitekuolemastaan. Tällaisella puheella hän joko haluaa olla puhumatta käsillä olevasta kuolemasta tai haluaa siirtää tähän hetkeen omia positiivisia tai pelottavia ajatuksiaan.

 

Kuolema ei kuitenkaan ole pelkkä keskustelunaihe. Se on todellinen tapahtuma seurauksineen. Puhumisessa kuolevan kanssa joutuu väistämättä pohtimaan suhdettaan kuolevaan ja tämän kuoleman merkitystä itselleen. Pelkkä etäisyys kuolevaan nähden ei riitä tekemään kuolemasta puhumista mutkattomammaksi. Aiemmat koetut, kuullut ja unohdetut kuolemat pohjustavat ajattelua.  Illuusio kuolemattomuudesta horjuu jokaisen eteen tulevan kuolemisen kohdalla. 

 

Se ettei kuolemaa ole aiemmin kohdattu, saattaa tehdä kuolemasta mysteerin. Kuoleva on häviämässä johonkin, minkä ymmärtämiseen järki ei riitä. Mitä sanoa ihmiselle, jonka olemassaolo on muuttumassa ei-olemassaoloksi? Uskonnot pyrkivät tässä suhteessa jäsentämään kuolemaan liittyvää ajattelua . Kuoleva on menossa johonkin nimettyyn olotilaan. Paikkaan tai olotilaan josta voi puhua.

 

Ajatus hyvästä kuolemasta helpottaa puhumista. Hyvä kuolema voi liittyä kuoleman jälkeiseen aikaan, elettyyn hyvään elämään tai hyvään kuolinprosessiin.  

 

Luisuminen tuntemattoman kuoleman syleilyyn on poistumista yhteydestä. Kuoleva on saattanut kokea yhteyden jo katkenneen, mutta ei-kuoleva pitää vielä säikeistä kiinni. Keskinäinen puhe liikkuu eriytyneissä maailmoissa. Kuolevalle kuoleminen on viimeinen kokemus, ei-kuolevalle se on kuolema. Kuoleva haluaa puhua ajasta ennen kuolemaa, ei-kuoleva ajasta kuoleman jälkeen. Tuntematon kuolema synnyttää itsekeskeistä puhetta.

 

-         Kuinka minun sitten käy kun sinä kuolet.

-         Et voi jättää minua näin.

 

Kuolevan puhuessa omista hautajaisistaan, hän lievittää toisten taakkaa. Hautajaiset ovat oma monumentti menneelle. Ei-kuolevan hautajaispuhe on praktisempaa. Ei-kuoleva puhuu kuopasta ja sen syvyydestä.

 

 

 


[1] Gustav Molander : Kuolemisessa pelottaa elämän ja kuoleman hämärä välimaasto. Suomen Lääkärilehti 34/1999.

[2] Leo Tolstoi : Ivan Iljitsin kuolema. Basam books 2001.

[3] Bayard s.87


Palaa blogilistaukseen