Lohduton elämä

On mahdollista, että kärsivää on mahdollista lohduttaa, mutta lääketiede ei siihen kykene. Lääketiede on sidoksissa omiin lähtökohtiinsa joista käsin kärsimyksen ja lohdun näkeminen ei ole helppoa. Lääketiede ainakaan yksin ei voi lohduttaa kuolevaa. Kuolemaan liittyy monia piirteitä, jotka ovat selkeästi lääketieteen alueen ulkopuolella. Kati-Pupita Mattila esittää väitöskirjassaan, että kuolemaan liittyy oleellisena ongelmana eksistentiaalinen ahdistus, joka on oire mutta ei sairauden oire.

 

Mattilan[i] mukaan tyhjyyden kokemus ja erilaiset pelot voivat olla pikemmin seurausta eksistentiaalisesta ahdistuksesta kuin sen syynä.  Kenties eräs keskeinen ongelma kuolevan ihmisen hoidossa onkin nähdä kuolema lääketieteellisenä tapahtumana ja siihen liittyvinä interventioina. Mattilan mukaan eksistentiaalisen ahdistuksen välttäminen on virheellinen tavoite. Soren Kierkegaard on ilmaissut asian siten, että ihmisen itse asiassa määrittelee se kuinka rehellisesti hän uskaltaa kohdata epätoivonsa. Lääketiede saattaa pyrkiä laskemaan farmakologista sumuverhoa ihmisen rajallisuuden edessä. Lohdutuksesta tai lievityksestä saattaakin syntyä ihmisen viimeisen projektin eli kuoleman torjunta.

 

Ahdistus on sitä ettei asioista voi saada viimekätistä varmuutta. Mitä vain voi tapahtua. Mattilan mukaan ahdistus syntyy sen kuvittelemisesta, mitä kaikkea voisi tapahtua. Pohjaahan myös esimerkiksi suuri osa Hollannin eutanasia pyynnöistäkin pelkoihin mahdollisista tulevista kärsimyksistä. Ahdistus ei synny siitä, että olisi nähtävissä tai käsissä konkreettinen uhka. Se syntyy siitä, ettei millään mikä on nähtävillä tai käsillä ole meille enää mitään sanottavaa kirjoittaa Mattila. Ahdistuksen lievitys syntyy siitä, että tämä olemattomuuden uhka voidaan kohdata.

 

Torsti Koskinen kirjoittaa esseekokoelmassaan Elämän hinta (2002): ”Tunkeileva kajoaminen muiden elämään on hybristä, oman viisauden yliarviointia. Sokrateen kerrotaan ihmetelleen, kuinka laivuri, joka kuljettaa matkustajia salmen yli, rohkenee periä siitä maksun. Mistä laivuri tietää, koituuko matka matkustajille hyväksi? Kenties salmen toiselle rannalle siirtyminen tuottaa heille pelkkää onnettomuutta, ja laivurin pitäisi pikemmin maksaa matkustajille vahingonkorvausta siitä, että hän vie heidät väärään paikkaan.”

 

British Medical Journalissa (2002) julkaistu tutkimus kuolemisesta keuhkosyöpään tai sydämen vajaatoimintaan kertoo diagnoosikohtaisesta kuolemisen ja kärsimyksen erilaisuudesta. Potilaan diagnoosi sääteli paitsi hänen saamaansa hoitoa, myös potilaan omia tuntemuksia sairastamisensa suhteen. Tutkimuksen mukaan keuhkosyöpään liittyy selkeä loppuvaihe ja saattohoidon järjestäminen. Potilaan olo tuntuu hyvältä, mutta hänelle sanotaan että hän on sairas. Sydämen vajaatoiminnasta kärsivällä potilaalla sen sijaan huononeminen ei tapahdu yhtä selkeästi, ennusteen ymmärtäminen on vähäisempää ja potilas voi huonosti mutta sanotaan että hän on terve.

 

On myös mahdollista, että vaikka lääketiede ei pystykään lohduttamaan kuolevaa, lääkäri pystyy. Tämä käsitys tuo mukaan potilaan subjektiivisuuden lisäksi aktiivisti toimivan lääkäri-subjektin. Lohduttaminen on tuolloin inter-subjektiivista. Kahden ihmisen toimintaa tietyn tavoitteen – kuolemisen helpottamisen - saavuttamiseksi.

 

Lääkärin ja kuolevan potilaan kohtaamisessa peruskysymys kytkeytyy juuri siihen, millaiset toimijat nähdään kohtaamisen osapuoliksi. Missä raamissa, Anssi Peräkylän termiä käyttääkseni, lääkäri pääosin toimii ja kuinka ihminen joka kuolee itse ajattelee omasta tulevasta kuolemastaan. Toisaalta jo termi ’kuoleva potilas’ sinällään on omiaan vinouttamaan suhdetta muuntamalla potilaan yksiulotteisesti kuolevaksi.

 

Ihminen voi suhtautua omaan lähestyvään kuolemaansa  eri tavoin. Nämä tavat vaikuttavat myös siihen millaista apua ihminen hakee ja suostuu vastaanottamaan. Erään psykologisen tutkimuksen mukaan lähestymistapoja voivat olla:

Taistelu, jolloin koko elämä on ollut taistelua ja kuoleminen on yksi niistä. Näin ajatteleva ihminen kokee pärjäävänsä omillaan eikä halua vastaanottaa apua.

 

Dissonanssi, jossa ihminen toteaa että elämä on ollut hyvä; nytkö se loppuu. Vaikeus hyväksyä kuolemaa saattaa ihmisen ahdistuksen tai katkeruuden valtaan.

 

Kestävyys on lähestymistapa, jossa kuolema ei tunnu missään. Antaa tulla vain. Tavassa on sävyjä suomalaisesta tuntemattomasta sotilaasta (Väinö Linnan Lahtisesta).

 

Yhdistäminen puolestaan tarkoittaa elämän ja kuoleman jälkeisen elämän yhdistämistä uskonnon avustuksella. Kuolema voidaan nähdä välivaiheena tai jopa porttina parempaan.

 

Etsijä näkee kuolemassa kasvun paikan. Mahtava oppimistapahtuma.

 

Epävakautta elämässään kokenut kokee kuolemankin kaoottisena.


Palaa blogilistaukseen