Elämä ja kuoleman projekti

Kuolema on surua ja kärsimystä, ei suoritettavaa surutyötä eikä psykologiaa. Näin totesi kirjailija Irja Rane. Kuolemassa tulisi hyväksyä sen arvoituksellisuus. Samoin kirjoitti arkkiatri Risto Pelkonen, jonka mukaan ajatus hyvästä, kauniista ja arvokkaasta kuolemasta on itsesuojelua ja omaisten lohdutusta. Lääkäri ei arkkiatrin mukaan voi vaikuttaa siihen onko kuolema hyvä. Lääkärin tehtävä on vähentää kärsimystä, kuunnella ja olla läsnä.

 

Olen itse viehättynyt ajatukseen elämästä ja kuolemasta kirjailija Olof Lagercrantzia soveltaen näkökulmakysymyksenä. Elämä voitaisiin nähdä ensimmäisenä tutustumisena teokseen. Lukiessa kiirehditään eteenpäin, koska emme tiedä mitä edessäpäin on. Miten juoni etenee, saako paha palkkansa. Toisella lukemiskerralla – kuoleman edessä – kuvio jo paljastuu. Meillä on aikaa pysähtyä kauniiden ja syvällisten jaksojen kohdalle. Tästä näkökulmasta kuolema on oppimiskokemus.

 

Kuoleminen on työteliästä toimintaa. Kuoleva itse työstää kuolemaansa ja läheiset tekevät surutyötä.  Kuolemankin on kuvattu olevan työssään noutaessaan eläviä manan majoille.

 

Ajatellaan että kuolema ja elämä ovat yksinomaan toisensa poissulkevia. Elämä loppuu fyysisesti kuolemaan.  Kuitenkin  se aika jolloin kuolema on jo selkeästi ja ajallisen rajatusti näkyvissä kuuluu elämisen piiriin.  

 

Nautinnon lähteet saattavat suurestikin muuttua ja kuolemaan johtava sairaus saattaa asettaa luonnollisesti  rajoituksia sille, kuinka paljon ihminen kokee elämänsä loppuvaiheella olevan arvoa itselleen. Asettuminen sairasvuoteeseen odottamaan kuolemaa saattaa muodostua kuolettavan pitkästyttäväksi. Taito elää hyvin ja kuolla hyvin ovat yksi ja sama sanoi Epikuros.

 

Kuolemasta voi tulla myös skandaali silloin kun elämä nähdään eloonjäämistaisteluksi. Ajattelun mukaan kukaan ei kuole jos mitään kuolettavaa ei tapahdu. Toisaalta sellaisetkin sattumanvaraiset seikat kuin olla väärään aikaan väärässä paikassa saattavat olla kuolettavia. Yleensä kuolema nähdään virheeksi, johon joku on syyllinen.

 

Harmoninen kuolema on sellainen jossa riittävän kauan matkusteltuaan terve eläkeläinen kuukahtaa drinkkilasi kädessään nuoren rakastajansa viereen. Ruma kuolema puolestaan kohtaa kun rapistunut dementikko kuolee vuodeosastolle vuosien kitumisen jälkeen.

 

Merete Mazzarella  kuvaa teoksessaan ’Juhlista kotiin’ äitinsä sairastamista:" Niin, en halua että äitini elämä kivettyy, mutta sitä ei pidä myöskään fiktionalisoida, estetisoida, ylitulkita eikä - mikä olisi kaikkein pahinta - sentimentalisoida. Kertomisesta voi tulla anastamista eikä minulla ole mitään oikeutta anastaa äitini elämää. Aivan kuten hän antoi minulle elämän, hän antoi myös elämänkatsomuksen. Syvällisemmin kuin kukaan muu äitini opetti minulle mitä tarkoittaa tietoinen eläminen, tietoinen oman elämän muovaaminen - mutta myös elämän rajoitusten hyväksyminen, selviytyminen. Kuolemasta tuli hänen viimeinen eksistentiaalinen projektinsa."

 

Kuolemisen eksistentiaalinen projekti ei voi tietenkään sisältää kuoleman poissulkemista omasta elämästään. Kuolema on kokoajan mukana ja mielikuvissa. Se ei ole elämän innoittaja vaan rajoitus ja pelon aihe. Kysymys on pikemmin siitä, tuleeko kuolemasta ja kuolemisesta elämän ainoa aihe. Sairauden yhteydessä kuolema tunkee esiin paitsi mielikuvissa niin toisinaan suoraan ulos ruumiista. Moni asia myös värittyy kuoleman värein.

 

Tolstoin kertomuksessa ’Ivan Iljitsin kuolema’ nimihenkilö pohtii:” Mitä tämä on? Ei kai vain kuolema? Ja hänen sisäinen äänensä vastasi: On se. Miksi nämä kärsimykset? Ja ääni vastasi: Muuten vain, ei miksikään. Mitään muuta hän ei ajatellut.”

 

Ajatukseen kuolemasta liittyy sellainen kummallisuus, että vaikka olemme varmoja kaikkien kuolevaisuudesta, omasta kuolemasta ei olla yhtä varmoja. Mekin kuolemme, mutta ei vielä, toistaiseksi kuolema ei meitä kosketa.


Palaa blogilistaukseen