SUOMALAISTA KUOLEMAA 100 VUOTTA

Itsenäisessä Suomessa on kuoltu 100 vuotta. Kuoleminen ja siihen suhtautuminen on muuttunut ajan mittaan. Samoin keinot ja tarve toimia hoidollisesti kun kuolema uhkaa. Saattohoito on kuulunut valikoimaan tietoisena mahdollisuutena 1980 luvulta lähtien. Tietysti sitä ennenkin kuolevia on hoidettu, mutta 1960 luvulta Englannista levinnyt hospice ajattelu muutti tapaa suhtautua kuolevan ihmisen auttamiseen.

 

”Vuoden 1917 yleisessä kokouksessa riitti keskustelunaiheita, joiden käsittelyä Max Oker-Blom johti paneutuneesti. Suomalainen yhteiskunta oli muutoksen kourissa. Lääkärikunta halusi osallistua aktiivisesti modernin yhteiskunnan rakentamiseen ja varmistaa samalla, että ammattikunnan näkemykset ja edut huomioitaisiin suurissa yhteiskunnallisissa uudistuksissa.” Näin kirjoittaa Samu Nyström Lääkärilehdessä 2017.

 

”Abortti oli pitkään ollut rikoslaissa yksiselitteisesti kielletty, mutta käytännössä sen sai tehdä lääketieteellisistä syistä. Asetelma alkoi käydä kestämättömäksi modernisaation edetessä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Lääkärit joutuivat yksin tekemään ratkaisuja lisääntyvien aborttivaatimusten ja epäselvän ohjeistuksen välillä. Samalla suurin osa raskaudenkeskeytyksistä tehtiin erilaisten itseoppineiden "enkelintekijöiden" avulla tai kotikonstein.” (Samu Nyström)

 

Lääkärit ovat osallistuneet yhteiskunnalliseen keskusteluun kautta aikojen. Usein keskustelun ytimessä ovat olleet vaikeat eettiset kysymykset. Suomessa saattohoidon historiankirjoituksessa alkupisteeksi on mainittu Lääkintöhallituksen 1982 antamat terminaalihoidon ohjeet.

 

Kuoltu on toki aiemminkin. Kuolemisen paikka on vaihdellut aikakausittain. Saattohoito 1800 luvulla merkitsi kotikuolemaa, missä perhe oli keskeinen. Käsitteistökin on ollut sidoksissa aikakauteen. Eutanasialla alun perin tarkoitettiin hyvää kuolemaa hyvän elämän päätteeksi (eu = hyvä, thanatos=kuolema). Antti Linkolan väitös 1981 avasi saattohoidon käsitettä lääketieteelliseen keskusteluun. Sen jälkeen väitöstutkimuksista suuri osa on ollut hoitotieteen piiristä ja kehittelyä on jatkettu.

 

1900-luvulla kuoleman tuotti usein tuberkuloosi. Siis tarttuva infektiotauti. Rokotusten jälkeen sen merkitys kuolemaan johtavana sairautena väheni. Oireenmukaisena hoitona tuberkuloosissa käytettiin kodeiinia ja heroiinia hillitsemään yskää.

 

Sairauskirjossa tapahtui muutos 1960-70 luvulta alkaen. Elämän piteneminen ja lisääntynyt hyvinvointi/varallisuus lisäsi sydän- ja verisuonisairauksien sekä syövän osuutta kuolemissa. Eliniän edelleen pidettyä dementoivat sairaudet ja hauraus-raihnaus oireyhtymä ovat tuoneet saattohoidonkin yhä vahvemmin näkyville.

 

Samaan aikaan kun elinikä pitenee, todennäköisyys sairastua johonkin saattohoitoa vaativaan sairauteen lisääntyy. Valmiuksia vastata tähän on ollut pakko kehittää. Saattohoidon kehittyminen 1980 luvulta lähtien Suomessa on ollut paljolti vastaamista demografisiin muutoksiin ja lääketieteen kehitykseen.

 

Myös lapset ja nuoret kuolevat. Kaikki kuoleminen ei perustu degeneraatioon. Nuoren ihmisen tai lapsen kuoleminen on harvinaisempaa kuin iäkkäämmän. Kuoleman riski kasvaa nopeasti 60 ikävuoden jälkeen. Kenties osin tästä syystä lasten saattohoito ei ole kehittynyt samalla tavoin kuin aikuisten. Osittain siihen vaikeuttaa lapsen kuolemaan liittyvä emotionaalinen raskaus. Lapsen kohdalla ”tehdään kaikki” tai usein vielä vähän enemmän kuoleman estämiseksi. Aikaa saattohoidolle ei aina jää. Välttämättä tämä ei ole lapsen etu kaikissa tapauksissa.

 

Edellä sitaatissa mainittu modernisaatio, eli kulttuurin muutos on johtanut muutoksiin lääketieteen suhtautumisessa elämän ja kuoleman kysymyksiin. ”Enkelintekijät” tekivät abortteja ja kansanparantajat saattoivat käyttää erikoisia keinoja potilaan parantamisen aikomuksissaan.

 

Saattohoito oli yksi muutos lääketieteellisessä suhtautumisessa ihmisen kuolemiseen. Vähitellen nähtiin ja hyväksyttiin, että lääkärin on syytä heittää hanskat nurkkaan ja lopettaa hyödyttömäksi nähty hoitamisen yritys. Sitten ajateltiin, ettei aina kannata yrittää elvyttää pysähtynyttä sydäntä, jos elämän edellytykset olivat menneet. Viimeisimmäksi on nähty mahdollisuus nukuttaa potilas elämän lopulla suuren kärsimyksiä aiheuttavan kuolemisen kokemuksen välttämiseksi.

 

Olen saanut olla mukana näissä prosesseissa. Ensin kertomassa, ettei kaikesta lääkärin toiminnasta elämän aivan lopulla ole aina apua. Sittemmin keräämässä lääkäreitä pohtimaan olisiko parempi nukkua tukehtuessaan kuin kokea ilmateiden kuolemaa edeltävä sulkeutuminen.

 

Nyt modernisaatio on johtanut ihmiset pohtimaan, onko parempi aina elää vai olisiko joskus parempi kuolla.

 

”Suomi on suomalaiselle paras paikka elää” sanoi kenraali Ehnroth. Suomen tulee olla suomalaiselle myös paras paikka kuolla – kun aika on.

 

 

 

 

 

 


Palaa blogilistaukseen