Saattohoitajan/lääkärin synty

Espanjalaisessa laadullisessa tutkimuksessa selviteltiin kuinka muunnos sairaanhoitajasta, psykologista tai lääkäristä saattohoidon työntekijäksi tapahtuu[i]. Ajattelin heijastaa pienen tutkimuksen ajatuksia omaan transformaatiooni.

Tutkimuksen johtopäätöksissä sanotaan, että saattohoitoa työkseen tekevät ovat erityisessä vaarassa väsyä jatkuvaan eläytymiseen toisten ihmisten kärsimyksiin. Toisaalta siinä kuvataan sitä henkistä prosessia, mikä ihmisessä tapahtuu saattohoitotyössä. Työ muuttaa paitsi ammatillisesti, niin myös elämän koko perspektiiviä. Tai jos ei näin käy, työn tekeminen muuttuu liian vaikeaksi ja hakeudutaan muihin töihin (oma kokemukseni). Käyn seuraavassa läpi keskeiset tutkimushavainnot suhteessa omiin kokemuksiini.

 

Saattohoitotyöhön tulossa on nähtävissä selkeät vaiheet. Jokin seikka saa ammatti-ihmisen tulemaan töihin saattohoitoon. Hakeutuminen on harvoin satunnaista, ”tulin tänne vain töihin” tyylistä. Omalta osaltani on kuvannut prosessia Duodecim lehdessä julkaistussa kirjoituksessa ”Kuolemanväsynyt”. Tutkimus haastatteluissa vastaajat kertoivat kohdanneensa potilaiden kärsimystä, johon vastaamisen herkkyys ei ollut heidän mielestään riittävää. Osalla saattohoitotyön aloitus liittyi omakohtaisiin kokemuksiin läheisen saattohoidosta tai saatuun koulutukseen joka oli innostanut hakeutumaan alalle.

 

Useimmat halusivat tehdä työtä moniammatillisessa työryhmässä, käyttää vuorovaikutusta työvälineenä, ottaa huomioon koko perheen ja laajentaa työn kohde koskemaan kaikkia ihmisen elämän alueita. Muistan itse alun perin humanistisen koulutuksen saaneena halunneeni nähdä asioita kliinistä lääketiedettä laajemmassa perspektiivissä.

 

Alun innostusta seuraa usein täyttymyksen tunne. ”Tämä on se oikea tapa tehdä ihmisten auttamistyötä” (kuherruskuukausi vaihe). Kunnes törmätään frustraatioon ja pettymykseen ettei kaikki olekaan täydellistä. Itselläni meni 2 vuotta saada kiinni siitä, mitä realistisesti ajatellen saattohoito voi olla. Työn joutui arvioimaan uudestaan ja  keräämään oman riittämättömyyden tunteensa kasaan. Sen jälkeen tuli tunne, jota tutkijat kutsuvat kypsymiseksi. Piti nähdä, että halulla auttaa mahdollisimman hyvin on myös hintansa. Kaikkia ei voi aina auttaa ja on pidettävä huolta omasta hyvinvoinnistaan. Väsyneestä ja alistuneesta auttajasta ei ole apua.

 

Tässä vaiheessa muuttuu myös suhde elämään. Omatkin prioriteetit muuttuvat. Jokainen havaitsee, ettei ole erityisen hyvä ihminen tai erityistä ainesta, vaan että halu ja kyky tehdä työtä tällä tavoin kasvaa työn myötä. Haastateltavat näkivät tiettyjä persoonallisuustekijöitä saattohoitotyölle välttämättöminä: herkkyys havaita toisen kärsimys, optimistinen elämänasenne, nöyryys, ”kutsumus” auttaa ihmisiä, kyky asettaa itsensä alttiiksi ja humanistinen elämänasenne.

Vuosien mittaan kasvava kokemus myös kasvattaa näitä piirteitä. Olen itse kutsunut piirteitä termillä ”välittäminen”. Jos ajattelisin, että mitä väliä sillä on kärsiikö toinen tai pystytäänkö sitä lievittämään, en voisi olla riittävän hyvä saattohoitolääkäri. Mielenkiintoista on ollut myös havaita, että yli 20 vuoden aikana eri puolilla maailmaa ihmiset jotka olen tavannut ovat kokolailla samankaltaisia.

 

Saattohoitoon työnä liittyy jatkuvaa ja toistuvaa emotionaalista vaikutusta. Hyvää ja pahaa, surullista ja iloista. Joskus tunnetta vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Työtä tekevän on löydettävä henkilökohtainen balanssi oman työstä saadun tyydytyksen ja sen vaatimien kustannusten välille. Tasapaino vaihtelee, toisinaan jopa viikoittain.

 

Vaikeat tai joskus jopa äärimmäisen vaikeat tilanteet muokkaavat ihmisiä, jotka tekevät työtä sairauksiin kuolevien ihmisten ja heidän läheistensä kanssa. Kaikilla tutkimuksessa haastatelluilla oli kokemuksia tilanteista, joihin normaalielämässä tai edes ns normaalissa hoitamisessa ei törmää. Fyysistä ja henkistä kärsimystä, menetyksiä, luopumista ja joskus epätoivoa. Haastatellut kokivat vaikeimmiksi tilanteet, joissa lapsi tai nuori oli kuolemassa, perheet joissa oli vaikeita sisäisiä ristiriitoja ja vihamielisyyttä,  omien tuttavien tai läheisten saattohoidossa ja erityisen vaikeiden oireiden kohdalla. Omalla kohdallani aiempaa suurempien kärsimysten kohdalla mm ajatukseni eutanasian oikeutuksesta muuttui. Ajatus sietämättömästä kärsimyksestä, jota ei kyennyt lievittämään oli itsellekin sietämätön. Onneksi näihin törmää harvoin.

 

Saattohoidossa hyvä työntekijä syntyy siinä ryhmässä missä työskentelee. Itse puhun hoitokulttuurista. Se pitää sisällään halun tehdä työtä yhdessä, matalan hierarkian ja byrokratian, halun tehdä mahdollisimman paljon toisen ihmisen hyväksi ja halun oppia. Yhdessä tekeminen on tutkijoiden mukaan myöskin työntekijöiden suoja.

 

Moni haastateltava oli kokenut tutkimuksessa ristiriitaa siitä, että vaikka itse sekä potilaat ja läheiset arvostivat tehtyä työtä, muiden terveydenhuollon toimijoiden ei koettu jakavan tätä arvostusta. Itsekin alkuvaiheessa ajattelin, että olisi mukava tehdä jotain oikeaa työtä, kuten kirurgiaa tai ensihoitoa. Saattohoidossa ei ollut (eikä ole) sankarilääkäreitä, vaan hieman feminiiniseen hoivakulttuuriin vivahtavaa pehmolääkärin puuhastelua.

 

Se mikä saa ihmisen pysymään saattohoidossa on toisaalta potilaiden osoittama arvostus, mutta toisaalta oma tunne siitä että kukaan ei voi kiistää etteikö tehty työ olisi moraalisesti ja eettisesti perusteltua.

Tutkimuksen mukaan yksi seikka saattohoitotyöhön kasvamisessa on oman kuoleman ajatuksen kohtaaminen ja elämän arvostuksen lisääntyminen. Toisaalta vaikka kuolemaa näkee paljon, kuolemanpelko ei hälvene. Olen ajatellut kirjoittaa työpaikan seinään punaisella maalilla ”Ihminen haluaa mieluummin elää kuin olla kuollut”. Se tarkoittaa, että emme voi tietää miltä kuolevasta tuntuu, ellemme kuule mitä hän itse sanoo.

 

Hyödyllisiä keinoja pitää itsensä työkykyisenä ja hyvinvoivana saattohoitotyössä on pysähtyä pohtimaan mitä ja miten tekee, oppia suuntamaan ja säätelemään (tiettyyn mittaan) työn herättämiä tunnetiloja, tunnistaa rajoituksensa, kehittää taitojaan kommunkoinnissa, hankkia koulutusta ja tehdä muutakin kuin töitä. Kun kysyimme www.hyvakuolema.fi sivulla mitä ihmiset ajattelevat katuvansa kun oma kuolema lähestyy, harva arveli katuvansa liian vähäistä työpaikalla oloa.

 



[i] Vargas RM, Mahtani-Chugani V ym : The transformation process for palliative care professionals: The metamorphosis, a qualitative research study. Palliative Medicine 2016, vol 30(2):161-70.


Palaa blogilistaukseen